Hotelli-idylliä Naantalissa

Mistä on idylliset hotellit tehty? 

Ystävällisyydestä, kiireettömistä aamuista, nostalgisesta lattioiden narinasta, siisteydestä, sielukkuudesta, lasten helkkyvästä naurusta, kukkalakanoista, intohimosta, ilosta, puutalokaupungin tunnelmasta, tunteen palosta, luottamuksesta ja Naantalin auringosta.

Viimeisintä kohtaa lukuunottamatta, onnistui Naantalin vahassakaupungissa sijaitseva Hotel Palo toteuttamaan kaikki yllämainitut yhden yön kestäneellä minilomallamme. Ja nuo ominaisuudet (jotka bongasin Palon mainosesitteestä) kun löytyvät, ollaan aika lähellä sitä optimia, mitä itse hotelliyöpymisiltäni kaipaan.

Palo on 14 huonetta sisältävä pikkuhotelli, joka on onnistuneesti remontoitu vanhaan, 1940-luvulla valmistuneeseen puiseen vuokra”kerrostaloon”. Hotellissa on onnistuttu säästämään täydellisesti vanha, hidas puutalokaupungin henki, eikä mitään nykyisin niin huipputrendikästä mukaretroa löydy. Vanhaa on sopivasti. Palon esitteessä kerrottiin sisustuksella haetun omistajan ”lapsuuden mummolan tunnelmaa muuttamatta paikkaa kuutenkaan museoksi”. Tämä on onnistunut täydellisesti.

Idylliä täydentää talon piha/puutarha, jossa voisi kuvitella viettävänsä leppoisaa mietiskelyhetkeä vaikkapa hyvän kirjan parissa. Kirjoja muuten löytyy lainattavaksi iso määrä hotellin alakerrasta, joka on vastaanottoineen ja aamiaishuoneineen remontoitu talon asukkaiden vanhoihin perunakellari- ja pesutiloihin.

Talon ja Naantalin historiaa pääsee tunnelmoimaan myös lukuisilla hotellin seinillä roikkuvilla valokuvilla, joissa kuvataan vanhaa Naantalia. Löytyy mm paikallinen kiekkosuuruus Nakki Kyyrö pelaamassa Kuparivuoren ulkojäällä lätkää, tai talon vanhan asukkaan lapsuuden kuvia Naantalin satamasta. Kuvien historiasta kertoo tarkemmin ja mielellään lisää omistaja/isäntä Jouni Kankaanpää, jonka kanssa itse sain aamiaiskahvin lomassa rupatella pidemmän aikaa. Miehen itsensä mukaan tarinaa Naantalista ja talon historiasta on vaikea lopettaa, jos joku sattuu olemaan kiinnostunut.

Aamiainen jatkaa onnistuneesti samaa idyllistä meininkiä. Sortimentti ei ole kovin laaja, mutta eipä massiivinen buffet toisaalta munmolatunnelmaan sopisikaan. Erityispisteet yhdelle herkullisimmista kaurapuuroista jota olen koskaan maistanut.

Jos (ja kun) vierailet Naantalissa, yövy ehdottomastI Palossa! Kaupungissa on paljon nähtävää ja tehtävää, ja Palo toimii myös mainiona tukikohtana vaikka aluetta polkupyörällä koluavalle.

Luiro, Susi ja muut sissit tulimarssilla

Näin kesäloman kunniaksi heittäydyin itselleni uuden genren äärelle: nimittäin fiktiivisen sotakirjallisuuden. Vaikka sotahistoria, maanpuolustus ja reserviläishommat ovatkin lähellä sydäntä, niin jostain syystä tätä lajityyppiä ei ole tullut aikaisemmin kulutettua. No, joka tapauksessa, luin Esa Sirénin mainion Sissien Tulimarssin ja tykästyin kovasti.

Toki näin yhden kirjan kokemuksella on mahdotonta sanoa, onko hyvä ja tyytyväinen lukemisen jälkeinen fiilis itse kirjallisuusgenren vai kirjailijan onnistumisen syytä. Sirén on nimittäin kirjoittanut todella jännittävän, mukaansatempaavan ja realistisen oloisen kirjan. Historialliset faktat ovat kunnossa, ajankuvaus onnistuu, ja kuvitteelliset tapahtumapaikat Vienan Karjalassa sijoittuvat loogisesti kerrontaan.

Kirja kertoo sekalaisen sissiporukan reissusta vihollisen linjojen takana, Murmannin radan seuduilla eräänä jatkosodan syksynä. Kuten asiaan kuuluu, reissussa kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan, ja lukija saa seurata porukan vauhdikkaita seikkailuita kohti kotia. Vaikea reissu ja aina yhden ongelman selvitettyään, kohtaa joukkio taas mitä yllättävänpiä haasteita. Osa tapahtumista lienee varmuudella tapahtunut ihan oikeastikin, osa taas lienee Sirénin vilkkaan mielikuvituksen ansiota.

Jonkun sortin ”päähenkilönä” toimii lappilainen pioneerikersantti Antero Susi, vaikka tarinaa ei varsinaisesti kerrotakaan kirjan alkua lukuunottamatta hänen kauttaan. Toinen oleellinen henkilö on luutnantti Luiro, joka ansiokkaasti johtaa joukkiotaan pitkin Vienan korpia, vanjan jatkuvan piinaamisen alla. Muistakin henkilöistä piisaa tarinaa, mutta ainakin itselläni ei rittänyt keskittymiskyky hahmottamaan, kuka nyt oikein oli kukakin. Toisaalta se ei haittaa kirjasta nauttimista mitenkään.

Olen lukenut viime aikoina pari toisen maailmansodan kaukopartioihin liittyvää kirjaa. Niihin kirjan tarinaa peilaten, on Sirén tehnyt ansiokkaan taustatyön ja onnistuu pitämään kirjan tapahtumat realistisena. Tämä on itselleni erittäin tärkeää, ja vaikka Sissien Tulimarssi fiktiota onkin, onnistuu se toimimaan myös jonkinlaisena historiallisena kuvauksena siitä, mitä kaikkea sissien arkeen sotavuosien varrella kuului.

Mainio kirja, ja kirjailijan teoksia löytyy varmuudella jatkossakin lomalaukusta.

Stadin paras burger

Väitän: Helsingin kulinaristinen, piilotettu helmi löytyy Kalasatamasta. Tarkemmin sanottuna Tukkutorin alueelta, Vanhan Talvitien varrella sijaitsevan lihakauppa Lihakonttorin uumenista. 

Kyseessä on Wesq’s BBQ & Sausage, joka aloitti vuonna 2016 ensin raakamakkaroiden ja barbeque-lihojen valmistajana, ja tammikuusta 2018 myöskin nykyisessä sijainnissaan lounaspaikkana. 

Itse bongasin paikan aivan sattumalta muutama kuukausi sitten ohi dallaillessani. Kävin kokeilemassa listalta löytyvää burger-lounasta ja olin täysin myyty. Nyt olen lounastanut Wesqulla noin kerran viikossa ja aina aterian jälkeen joutuu hämmästelemään samaa: miten joku saa ”tavallisesta” hampurilaisesta niin järjettömän hyvää? Pihvi on heittämällä parasta mitä koskaan purilaisten välissä olen maistanut. Lisäksi omatekoiset sämpylät, tuoreet raaka-aineet ja rehellinen twisti ilman mitään turhaa kikkailua. Toimii. Hintaa aterialle jää alle kympin (ranskalaisilla tai taivaallisen hyvällä coleslawilla). 

Lista on syöty läpi ja seuraavaa kierrosta mennään. Muutaman kaverin olen myös houkutellut mukaani ja heistäkin on tullut Wesq’s uskovaisia. Itseasiassa niin lienee toiminut moni muukin, sillä väkeä on kerta kerralta enemmän.Vielä kerkeää, ennenkuin alueen hipsterit löytävät mestan. Toisaalta näin erinomaisille tuotteille suon mielelläni myös taloudellista menestystä. Silläkin uhalla, että kantapöytäni ikkunan äärellä on varattu..

Mestasta saa toki muutakin (makkaroita, pastramileipiä, kebabia), mutta ajattelin kokeilla näitä vasta, kun kyllästyn burgereihin. Eli en ihan hetkeen.

Minustako Royal Marines Commando?

Hmm.. Olen n 40v, rapakunnossa ja ylipainoinen. Ja veri vetää brittien arvostettuun ja vaativaan erikoisjoukkoon, Royal Marine Commandosiin?

No ei. Mutta syksyllä olisi tilaisuus päästä kokeilemaan rajojaan ja omaa kuntotasoaan monipuolisesti kyseisen yksikön kuntotestissä. Maanpuolustuskoulutusyhdistys nimittäin järjestää lokakuussa mahdollisuuden suorittaa RMC taistelukuntotesti, jonka läpäisy vaaditaan, mikäli haluisi päästä mukaan tuohon arvostettuun eliittiporukkaan.

Kaksipäiväinen kuntotesti koostuu seuraavista osa-alueista:

1. päivä: Leuanveto, vatsalihakset, punnerukset ja viivajuoksu, jotka tehdään äänimerkin tahdissa.

Marssi 20 km 31 kg varusteet. Vähimmäisaika 3 h 25 min. Enimmäisaika 3 h 30 min

2. päivä: Marssi 20 km 25kg varusteet. Vähimmäisaika 2 h 55 min. Enimmäasaika 3h.

Marssilta suoraan omankokoinen henkilö taisteluvarustuksessa palomieskannossa 100 m 45 sek, 2 x 20 litran jerrykannut pudottamatta 150 m ilman aikarajaa. Lisäksi viivajuoksu 25m 5 kertaa pudottautuen maihin viivojen takana max 56 sekuntia.

Erittäin raaka setti siis luvassa. Tällä hetkellä olen sellaisessa kunnossa, että keskeytys ensimmäisenä päivänä on tosiasia. Nyt siis pitää aloittaa armoton harjoittelu, jotta pääsen testin edes joten kuten ehjinnahoin läpi. Commando-tasolle ei ole tarvetta, mutta jonkinlainen tyydyttävä -arvosana olisi kyllä todella palkitseva.

Nyt tavoite on julkisesti asetettu. Kuntoa ja voimaa lähdetään hakemaan, samalla pitäisi pudottaa painoa 6-7kg ja vyötärönympäriltä 10cm. Tämä olisi ylipäätään terveellistä, mutta kevyempi kuorma autta tietenkin myös testissä. Tänään aamulla 90,7kg ja 106,5cm. Matka on pitkä.

Etelä-Karjalan Sotilasmarssi - Finisher

Viikon se kesti. Nimittäin toipuminen viime lauantaisesta Etelä-Karjalan Sotilasmarssista. Tänään heräsin ensimmäistä kertaa rääkin jälkeen ilman kipuja, kolotuksia ja kankeutta. Raaka sessio, ja tässä hiukan pohdiskelua miten näin pääsi käymään ja mitä mahdollisesti ensi vuonna pitäisi tehdä toisin.

Etelä-Karjalan Sotilasmarssi eli EKS järjestetään vuosittain Lappeenrannan Joutsenossa. Tarjolla on maastosarja, jossa vuorokauden sisään edetään 50-70km samalla suorittaen sotilaallisia rastitehtäviä, sekä maantiesarja, jossa yksinkertaisesti marssitaan 50km kauniin luonnon ja maaseudun rauhassa. Itse osallistuin maantiesarjaan, jonka sain kuin sainkin suoritettua sallitun maksimiajan, 12h puitteissa.

Maantiesarjassa siis kävellään ennalta määrätty reitti mahdollisimman nopeasti. Kovimmat painavat tämän pienellä hölkällä käsittämättömän koviin 6-7h aikoihin. Itsellä oli tavoitteena saada ylläpidettyä n 5km/h vauhtia, ja siinä aika kivasti onnistuinkin. Vaatimuksena marssilla on 10kg painoinen reppu, johon ei lasketa mukana kannettavia eväitä tai vettä. Eli lähtiessä repun paino optimaalisimmillaankin lienee siellä 14-15kg kieppeillä. Vesitäydennystä saa matkan varrella kerran, puolivälissä. Eli vettä pitää raahata mukana vähintään 25km tarpeisiin.

Alku meni mukavasti ja juttu partiokavereiden kanssa lensi. Kulku oli helppoa ja muutaman pienen 5min tauon saattelemana oltiinkin jo puolivälissä. Siinä vaiheessa vielä nauratti. Mutta sitten alkoi alamäki (enkä puhu nyt maastonmuodoista, vaan henkisestä ja fyysisestä). Taakka painoi, vauhti hiipui, jalkoja, olkapäitä ja alaselkää särki (tai sattui!). Oli ahdistavaa ajatella, että tätä olis vielä n 5h luvassa. Synkimmät kilometrit osuivat 25-30 välille. Silloin kadutti aika monta kertaa marssille lähtö, ja ennenkaikkea se, että treenaaminen oli jäänyt niin vähille. 

Särkylääkkeiden voimalla olo koheni hiukan ja viimeisellä 10km:lla helpotti myös henkisesti. Maali lähestyi ja siinä vaiheessa jo tiesi, että maaliin tullaan myös pääsemään. Ja olihan se maaliviivan ylittäminen huikean hienoa, ja sankarihevin soidessa taustalla partio saatiin ilmoitettu maaliin. Palkinnoksi saatu kangasmerkki marssin suorittamisesta maistui törkeän hyvältä.

No mitä tästä opin? Tässä ranskalaisin viivoin joitain huomioita:

- varusteet toimivat hyvin. Varustelekasta hankin Bundeswehrin ylijäämämaiharit ja repun. Laadukasta, jämäkkää saksalaista tekoa. Ei rakon rakkoa jaloissa ja reppukaan ei painanut niin pahasti kuin alunperin pelkäsin. Sukat klassisesti 2xpäällekkäin. Toimi. Ensi kerralla rittää vähemmän kerroksia, sillä lämpö nousee kyllä. Turhaan tuli raahattua repussa päällystakkia ylimääräisenä taakkana.

- Lidlin Sportyfeel energiageelejä tuli vedettyä matkan aikana n 20kpl. Todella toimivaa, ja antoi matkan varrella tarvittavaa energiaa ja suoloja. Lisäksi nämä ovat todella edullisia verrattuna muihin vastaaviin tuotteisiin, suosittelen.

- muina eväinä toimi pari proteiinipatukkaa, banaaneita, sekä muutama maapähkinävoilla höystetty ruisleipä. Yllättävän vähällä kiinteällä sitä noinkin raa’an päivän pärjää.

- harjoittelun vähäisyys.. aikatauluista johtuen en kerennyt marssimaan tarpeeksi. 4-5 harjoitusmarssia 1-2h pituudella on todella vähän. Jonkun verran oli toki juoksua taustalla, mutta sotilaallinen marssiminen on kuitenkin täysin eri asia. Eli ensi vuotta silmällä pitäen tarvitaan pitkäkestoisia ja -mittaisia treenikilometrejä reilusti pohjalle. Lisäksi kuntosalia, sillä huomasin surkean lihaskunnon viimeistään puolenvälin kauhunhetkissä. Karmivat seuraavat päivät ja täysi toimintakyvyttömyys marssin jälkeen kertovat myös karua kieltään surkeasta valmistautumisesta. ”Oikeassa” tilanteessa vastaavan marssin jälkeen pitäisi ehkä kyetä taistelemaan asein tunteja, ellei vuorokausia. Särkylääkkeen voimin lepäävä sotilas korsunperukoilla ei ole tarpeellinen sotilas. Siispä lisää treeniä.

Kaikinpuolin huikea kokemus. Toivottavasti saan tästä buustia kuntoiluun ja elämäntapamuutokseen. Ainakin tiedän mitä pitää tehdä toisin, jotta ensi vuonna pääsee leikiten alle 10h aikaan...

Abdullah analyysissä

Vietin jokin aikaa sitten kolme vuorokautta piuhoihin kytkettynä, sillä minulle tarjoutui mahdollisuus päästä mukaan työnantajani tarjoamaan First Beat hyvinvointimittaukseen. 72h mittausjakson tuloksena sain tarkan ja henkilökohtaisen analyysin sykkeestä, palautumisesta, unenlaadusta sekä stressitason vaihteluista, ja tulokset käytiin vielä läpi ”valmentajan” kanssa. Mielenkiintoista ja ennenkaikkea silmiä avaavaa.

Tulokset olivat osittain karua nähtävää. Omat päiväni ovat tällä hetkellä todella intensiivisiä ja tiukkaa suorittamista. Heräämisen jälkeen puoli litraa kahvia naamariin, aamutoimien jälkeen lapsia päiväkotiin, duuniin, tehokkaasti duunia, hakemaan lapsia, kotitöitä, iltatoimia yms näiden kaikkien yhteyteen liittyvää hässäkkää. Tähän melkein 10 kupillista kahvia kylkeen ja rikkonaiset ja lyhyet yöunet päälle. Kun tämä toistuu vuorokaudesta toiseen, näyttivät hyvinvointimittauksen mittarit myös ”punaista”. Analyysin perusteella palauttavia jaksoja on liian vähän, unenlaatu heikkoa ja tätä kautta myöskin kuntoilusta tai terveellisten elämäntapojen huolehtimisesta tulee haasteellista.

Sinänsä tulos ei yllättänyt, sillä huomaan kyllä uupumisen ja stressin tason pitkin viikkoa. Kunnollisesta rentoutumisesta on liian paljon aikaa ja en edes muista milloin olisin voinut nukkua niin pitkään kuin huvittaa. Ns ruuhkavuodet näyttävät ja tuntuvat ilmeisesti tältä.

Tärkeää oli kuitenkin nähdä omat tuntemukset myös faktana. Tämä auttaa toivon mukaan ohjaamaan omaa toimintaa järkevämpään ja terveellisempään elämään. Olisi nimittäin kiva elellä terveenä vielä kymmeniä vuosia, ja jos se tämän herätyksen myötä tulee mahdollisemmaksi, olen iloinen.

Konkreettisia toimenpiteitä? Kyllä: kahvinjuonnin vähentäminen radikaalisti. Sitä kautta pitäisi saada unenlaatua parannettua, ja turhaan stressitasoa kuormittavaa arkea seesteisemmäksi. Lisäksi valmentaja suositteli rentouttavien hetkien lisäämistä arjen keskelle. Joogaa kenties? Ainakin älypuhelimen räpläämistä pitää vähentää, ja vaihtaa nekin hetket vaikka lehtien selailuun.

Katsotaan mitä ja millä aikataululla saadaan aikaiseksi. Lähtötaso on nyt määritetty, ja tästä alkaa toivottavasti seesteisempi ja stressivapaampi elämänvaihe. Kaikkiin tekijöihin ei voi aina vaikuttaa, mutta kokeillaan nyt poissulkea ne, joihin voi.

Johtamisesta ja vähän Matti Alahuhdastakin

Esimiesasema antaa mahdollisuuden kehittää itseään työelämässä, mutta esimiesasema myös velvoittaa siihen.

Tämä Matti Alahuhdan toteamus kirjassa ”Johtajuus - kirkas suunta ja ihmisten voima” mullisti oikeastaan kaiken miten olen johtamisesta aikaisemmin ajatellut tai itse toiminut.

Olen työskennellyt esimiehenä jo vuosia, ja nauttinut sekä myös hetkittäin onnistunutkin näissä haasteellisissa tehtävissä. Matkan varrella olen tehnyt kymmeniä, jollei satoja kehittymissuunnitelmia ja -toimenpiteitä omille alaisilleni, mutta kuinka paljon olen keskittynyt omaan kehittymiseeni? Toki työnantaja on kouluttanut ja tarjonnut esimiesvalmennuksia, mutta varsinaista omatoimista kehittämistä en juurikaan ole tehnyt. Ja jos kysyt miksi en, niin en todellakaan tiedä..

Esimiestyössä kalenteri täyttyy alaisten ja mahdollisen oman esimiehen asioilla, enkä ainakaan itse ole ehtinyt tai edes ymmärtänyt pysähtyä oman kehittymiseni äärellä. Mutta luettuani Alahuhdan loistavan (ja ripeän helppolukuisen) johtamisteoksen, olen muuttunut.

Kirjan luettuani olen miettinyt päivittäin, miten pystyn kehittämään omaa johtamisosaamistani, esimiestaitojani, työkykyä yms oleellista, jotta pystyisin palvelemaan alaisiani paremmin.

Ja alaisten palvelemisesta johtamisessa on pohjimmiltaan kyse. Kirjassa Alahuhta toteaa: ”Johtajan tehtävä on johtaa. Hän on organisaation palvelija. Organisaatiokaaviossa johtajan paikka on alimpana, tukemassa kaikkia muita.” Tämä ajattelutapa on monesti unohtunut ainakin itseltä. Kun pyrkii pitämään tämän palveluntarjoajan roolin mielessään, saa varmuudella alaistensa arvostuksen ja ennnenkaikkea tulee keskityttyä oleelliseen. Esimiesroolissa on nimittäin vaarana myös takertua asioihin, jotka oikeasti kuuluisivat puhtaasti alaisten vastuulle.

Olen positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon painoarvoa Alahuhta antaa johtamisessaan ns pehmeille arvoille. Stereotyyppinen mielikuva suomalaisesta, n 60-vuotiaasta, globaalia suuryritystä liidaavasta diplomi-insinööristä on narsistinen, kovaan pelolla johtamiseen, huutamisen ja jopa ilkeyteen tukeutuva jormaollila. Kirjassaan Alahuhta kertoo mm, että ”se, miten ihmiset voivat, on aivan yhtä tärkeää kuin se, mitä he saavat aikaan. Jos henkilöstö nauttii työstään, työn tuloksista nauttivat asiakkaatkin”. Lisäksi kirjassa selviää, että Alahuhta arvostaa vapaa-aikaa, ja pyrkii pitämään lauantait ja sunnuntait vapaana työasioista. Aika rohkean pehmeää puhetta kovan luokan johtajalta.

Alahuhdan teos on kompakti ja se peilaa miehen keskeisiä ajatuksia johtamisesta vankkaan käytännön kokemukseen. Koko ajan ollaan oikean elämän esimerkkien äärellä, puhutaan sitten yrityksen strategian ja vision työstämisestä ja jalkauttamisesta tai henkilöstön kehittämisestä.

Jo etsit hienoja tieteellisiä teorioita johtamisesta, tämä kirja ei ole silloin sinulle oikea. Jos sen sijaan haluat lukea käytännönläheisen perusteoksen todistetusti huippusuorituksia johtaneen henkilön ajatuksista, saat vahvan suositukseni. Kirja avasi omat silmäni itsensä kehittämisestä, ja viime viikot ovatkin menneet aktiivisesti podcastien, kirjallisuuden, lenkkeilyn ja lepäilyn merkeissä. Kokonaisvaltaisuus à la Matti Alahuhta olkoon uusi sisäinen toimintaohjeeni.