”Risto, miksi vi***ssa sinun pitää työntää nenäsi joka paikkaan”

Kun kysyy keneltä tahansa suomalaiselta Nokiasta, niin kaikilla on yrityksestä jonkinlainen mielipide. Todennäköisesti suurimmalla osalla näkemykset liittyvät sen huikeaan tarinaan maailman johtavasta matkapuhelinvalmistajasta suureen tuhoon ja koko matkapuhelinliiketoiminnan loppumiseen.

Tarina kirpaisee monia, sillä Nokian ilmiömäinen nousu maailman ykkösbrändiksi matkapuhelinmarkkinoilla olivat omalla uskoa luovalla esimerkillään nostamassa Suomea 90-luvun rankasta lamasta. Samalla tavalla kuin jääkiekon ensimmäisen maailmanmestaruuden on sanottu nostaneen suomalaisten itsetuntoa, niin Nokian innovatiivisuus ja voittamattomuus alallaan tekivät varmuudella meille kansakuntana samaa.

Ehkäpä juuri tämän henkilökohtaisen suhteen takia monelle ”Nokian tuho” oli niin tiukka paikka, ja jopa loukkaus. Itseasiassa suomalaisille Nokia on mielikuvissa niin vahvasti matkapuhelinyritys, että monen mielissä yritys tuhoutui, vaikka kyseessä oli vain yksi, sinänsä merkittävä vaihe Nokian yli satavuotisessa historiassa. Yritys porskuttaa edelleen ja on itseasiassa omistajajilleen varsin kannattavassa tuloskunnossa.

Risto Siilasmaan Paranoidi Optimisti on mielenkiintoinen sekoitus Nokian matkapuhelinliiketoiminnan viimeisten vuosien historiaa, johtamisoppeja sekä käytännön caseja yrityksen strategiatyöskentelystä. Lisäksi kirja tarjoaa katsauksen talousuutisista tuttujen tapahtumien ja niihin liittyvien henkilöiden sekä päätösten taustoista. Kaikki tämä yhdistettynä Siilasmaan tarinankerrontaan, on Paranoidi Optimisti helppolukuinen ja ymmärrettävä jokaiselle, jota yrityksen johtaminen tai Nokian yrityshistoria kiinnostaa.

Itselleni suurin anti ja ahaa-elämykset tulivat kirjan hallitustyöskentelyyn liittyvistä osuuksista. Yleensä saamme lukea vain yksittäisten toimitusjohtajien tai startup-yrittäjien tarinoita ja heidän johtamismetodeistaan. Omistajan tahtotilaa ja pitkän tähtäimen strategista työskentelyä ohjaavia hallituksia nostetaan harvoin esille. Nyt nostetaan ja se on todella mielenkiintoista! Niin mielenkiintoista, että hallitustyöskentely rupesi kiinnostamaan itseänikin toden teolla. Saa siis soitella, jos hallituspaikkoja on tarjolla. ;)

Kirjan nimi, Paranoidi Optimisti, kertoo Siilasmaan johtamisfilosofiasta. Hänen mukaansa (yrityksen) asioihin tulee suhtautua optimistisesti, mutta paranoidisesti. Ja paranoialla tarkoitetaan tässä tapauksessa kaikkien mahdollisten, huonojenkin vaihtoehtojen kartoittamista. Siilasmaan hallitus työskentelee ns skenaariotyöskentelyn metodilla, jossa jokainen päätös taustoitetaan tutkimalla kaikki sen mahdollisesti aiheuttamat lopputulokset. Näin yritystä ei päästä yllättämään housut kintuissa, vaan jokaisen päätöksen taustalla on monipuolinen vaihtoehtojen tutkailu.

Siilasmaan tyyli yrityksen johdossa (hallituksen jäsenenä, hallituksen puheenjohtajana ja myöhemmin vielä toimitusjohtajana) erosi isosti legendaarisen Jorma Ollilan johtamistyylistä. Kun Ollila halusi pysyä tiukasti kiinni protokollassa ja piti hallituksen kaukana operatiivisesta toiminnasta, halusi Siilasmaa hallituksen olevan todella hyvin kartalla yrityksen eri osien toiminnasta..

Tämä perustavanlaatuinen ero miesten välillä aiheutti törmäyksiä ja niistä kerrotaan kirjan sivuilla avoimesti. Itseasiassa nämä Jorma Ollilan lausahdukset herättivät mediassa kirjan julkaisun jälkeen ne suurimmat jutut, jättäen huippumielenkiintoisen muun sisällön turhaan varjoonsa. Kyseessä kun ei kuitenkaan ole mikään skandaalipaljastusteos, vaan erinomainen, elämänkertamainen opas yrityksen johtamiseen ja hallitustyöskentelyyn. Toisaalta, nappasinpa itsekin Ollilan jyrähtämisen tämän tekstin otsikoksi.

Tämän kirjan nautiskelin äänikirjana. Äänikirjasta formaattina enemmän edellisessä postauksrssa. Joka tapauksessa, formaatista riippumatta vahva suositus.

Ensimmäistä kertaa äänikirjallisuutta

Jossain vaiheessa huomasin, että niitä kuuntelivat kaikki. Jopa tuttavani, joita en ollut koskaan pitänyt minkäänlaisina kirjaihmisinä, tuntuivat keskustelevan uusista ja mielenkiintoisista teoksista. Mistä oli siis kyse? No äänikirjoista tietenkin. 

Bookbeat, Storytell yms palvelut olivat minulle niminä tuttuja, ja tiesin niiden tarjoavan mahdollisuutta kuunnella tuhansia kirjoja suomeksi luettuna. Kuten monessa muussakin asiassa, olen hitaasti lämpeävä uusille tekniikoille, ja niiden tulee tuoda oikeasti paljon lisäarvoa, jotta olisin valmis muuttamaan kulutuskäyttäytymistäni (kuten esim Spotify on onnistunut kohdallani musiikin kuuntelemisessa). Sanomalehdet ja kirjat tykkään lukea paperilta, joten ajatus kirjallisuudesta kuunnellen tuntui varsin kaukaiselta ajatukselta. Mutta kun todella moni tuntui kirjoja näin kuluttavan, päätin antaa tälle ”jossain vaiheessa” mahdollisuuden.

Ja kun eteen tuli kuuden tunnin kiireetön ajomatka, päätin hyödyntää tilaisuuden. Otin kahden viikon ilmaisen tutustumisen Storytelliltä ja rupesin tutustumaan tarjontaan. Ajattelin, että ammatillinen sivistyminen kannattaa aina, joten nappasin kuunteluun kovasti kehutun Risto Siilasmaan Paranoidin Optimistin. Valinta oli mainio, ja kerron itse kirjasta seuraavassa postauksessa enemmän.

Olin aluksi hiukan skeptinen omaan keskittymiskykyyni kirjan parissa. Homma lähti kuitenkin yllättävän hyvin liikkeelle, ja jaksoin keskittyä kuuntelemiseen syvällisesti. Todennäköisesti helppo ja rauhallinen maantie auttoi tässä (Itseasiassa tällä hetkellä on menossa toinen äänikirjani, mutta kuuntelen sitä kaupunkiliikenteessä, ja huomaan keskittymisen olevan hankalampaa). Voisin kuvitella, että seesteinen huilailu rantatuolissa tai vaikkapa lentokoneessa istuskelu voisivat luoda vielä syvemmän ”lukukokemuksen”.

Muutaman kerran havahduin ja tajusin miettiväni jotain ihan muuta kuin kirjaa. Tietokirjallisuudessa kärryiltä ei putoa niin helposti kuin kaunokirjallisuudessa, joten tämä ei varsinaisesti haitannut. Muutaman kerran halusin kuunnella uudelleen, mitä tekstissä aikaisemmassa kohdassa  oikein sanottiinkaan. Tässä perinteinen kirja on muuten huomattavasti parempi: aina voi silmäillä tekstiä taaksepäin ja palata helposti askarruttamaan jääneeseen kohtaan. Äänikirjassa tämä on mahdotonta, ja oikea kohta pitää vain koittaa arvioida.

Perinteinen kirja vie voiton myös rakenteen hahmottamisessa: äänikirjassa ei voi tietää, mikä on aiheen pääotsikko, väliotsikko tai mikä on leipätekstiä ja mikä otsikon jälkeen olevaa ingressiä. Tämä haaste korostuu etenkin tietokirjoissa. Jos kirja pitäisi sisäistää opiskelua tai tenttiä varten, tämä olisi todella iso hankaluus. 

Sain kirjan kuunneltua ja olin positiivisesti yllättynyt. Ennenkaikkea olin iloinen siitä, että oma keskittymiskyky riitti nykyisen multitasking-meiningin lomassa suoriutumaan yli kymmenen tunnin suorituksesta. Kuuntelin nyt normaalinopeudella, mutta seuraavaksi voisi koittaa vaikkapa 1.5 kertaisella vauhdilla, niin saisi kirjoja ahmittua vielä ripeämmin (suoritusyhteiskunta jne).

Jos istun rauhassa sohvalla ja haluan lukea kirjaa, teen sen edelleen perinteisin menetelmin. Mutta arjen hukkahetket, kuten auton ratissa istuminen tai vaikka kauppaan kävely (ja toki lenkkeily) saavat varmasti äänikirjoista itselläni täydennystä.

Mainio formaatti, suosittelen!

Aivoista kansankielellä - ja kiinnostavasti

Joskus tekee hyvää lukea "jotain ihan muuta". Eli kirjallisuutta, joka on itselle täysin vierasta. Kiitos työnantajani tarjoamien koulutusten, luin Minna Huotilaisen ja Leeni Peltosen mainion Tunne Aivosi-teoksen. Tätä kirjaa en todellakaan itse olisi valinnut, joten olen iloinen, että joku toinen teki valinnan puolestani.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo ihmisen aivoista ja niiden anatomiasta, toiminnasta, hoitamisesta sekä kehittymisestä. Kaikki tämä kerrotaan helposti omaksuttavalla tavalla, sopivasti teoriaa ja vankkaa tutkimustietoa sekaan viljellen. Tarjolla on lukuisia käytännön esimerkkejä ja tieteellistä tutkimusta eri asioista, jotka vaikuttavat aivojen (ja sitä kautta koko ihmisen) hyvinvointiin. Kirjoittajien ammatillinen tausta (Huotilainen on aivotutkija, Peltonen toimittaja/tietokirjailija) yhdistyy hienosti mukaansa tempaavaksi ja nopealukuiseksi tekstiksi, joka myös sivistää lukijaansa.

"Peset ja ehkä rasvaat käsiäsi tämän tästä. Aivoille voi tehdä samantapaista huoltoa, ja tämä kirja kertoo, miten se tapahtuu" sanotaan jo alkusanoissa. Ja niin se todella tekee. Musiikki, liikunta, lepo, stressittömyys, ruokavalio, sosiaalisuus ja jopa korttipelit. Kaikki hyvältä ja kivalta tuntuva hoivaa lähtökohtaisesti myös aivoja.

Lisäksi tykkäsin kirjassa vastaan tulevista kiteytyksistä ja lausahduksista. Esimerkiksi kommentti itsensä johtamisesta kertovassa kappaleessa oli nerokas: "Koko yhteiskuntamme perustuu siihen, että aikuiset ihmiset osaavat säädellä impulssejaan." Yksinkertaista, kaunista.

Jokainen joka haluaa elää pidempään, terveellisemmin ja onnellisemmin. Lue tämä teos ja ota oppeja mukaan arkeesi, niin minäkin aion.

Luiro, Susi ja muut sissit tulimarssilla

Näin kesäloman kunniaksi heittäydyin itselleni uuden genren äärelle: nimittäin fiktiivisen sotakirjallisuuden. Vaikka sotahistoria, maanpuolustus ja reserviläishommat ovatkin lähellä sydäntä, niin jostain syystä tätä lajityyppiä ei ole tullut aikaisemmin kulutettua. No, joka tapauksessa, luin Esa Sirénin mainion Sissien Tulimarssin ja tykästyin kovasti.

Toki näin yhden kirjan kokemuksella on mahdotonta sanoa, onko hyvä ja tyytyväinen lukemisen jälkeinen fiilis itse kirjallisuusgenren vai kirjailijan onnistumisen syytä. Sirén on nimittäin kirjoittanut todella jännittävän, mukaansatempaavan ja realistisen oloisen kirjan. Historialliset faktat ovat kunnossa, ajankuvaus onnistuu, ja kuvitteelliset tapahtumapaikat Vienan Karjalassa sijoittuvat loogisesti kerrontaan.

Kirja kertoo sekalaisen sissiporukan reissusta vihollisen linjojen takana, Murmannin radan seuduilla eräänä jatkosodan syksynä. Kuten asiaan kuuluu, reissussa kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan, ja lukija saa seurata porukan vauhdikkaita seikkailuita kohti kotia. Vaikea reissu ja aina yhden ongelman selvitettyään, kohtaa joukkio taas mitä yllättävänpiä haasteita. Osa tapahtumista lienee varmuudella tapahtunut ihan oikeastikin, osa taas lienee Sirénin vilkkaan mielikuvituksen ansiota.

Jonkun sortin ”päähenkilönä” toimii lappilainen pioneerikersantti Antero Susi, vaikka tarinaa ei varsinaisesti kerrotakaan kirjan alkua lukuunottamatta hänen kauttaan. Toinen oleellinen henkilö on luutnantti Luiro, joka ansiokkaasti johtaa joukkiotaan pitkin Vienan korpia, vanjan jatkuvan piinaamisen alla. Muistakin henkilöistä piisaa tarinaa, mutta ainakin itselläni ei rittänyt keskittymiskyky hahmottamaan, kuka nyt oikein oli kukakin. Toisaalta se ei haittaa kirjasta nauttimista mitenkään.

Olen lukenut viime aikoina pari toisen maailmansodan kaukopartioihin liittyvää kirjaa. Niihin kirjan tarinaa peilaten, on Sirén tehnyt ansiokkaan taustatyön ja onnistuu pitämään kirjan tapahtumat realistisena. Tämä on itselleni erittäin tärkeää, ja vaikka Sissien Tulimarssi fiktiota onkin, onnistuu se toimimaan myös jonkinlaisena historiallisena kuvauksena siitä, mitä kaikkea sissien arkeen sotavuosien varrella kuului.

Mainio kirja, ja kirjailijan teoksia löytyy varmuudella jatkossakin lomalaukusta.

Johtamisesta ja vähän Matti Alahuhdastakin

Esimiesasema antaa mahdollisuuden kehittää itseään työelämässä, mutta esimiesasema myös velvoittaa siihen.

Tämä Matti Alahuhdan toteamus kirjassa ”Johtajuus - kirkas suunta ja ihmisten voima” mullisti oikeastaan kaiken miten olen johtamisesta aikaisemmin ajatellut tai itse toiminut.

Olen työskennellyt esimiehenä jo vuosia, ja nauttinut sekä myös hetkittäin onnistunutkin näissä haasteellisissa tehtävissä. Matkan varrella olen tehnyt kymmeniä, jollei satoja kehittymissuunnitelmia ja -toimenpiteitä omille alaisilleni, mutta kuinka paljon olen keskittynyt omaan kehittymiseeni? Toki työnantaja on kouluttanut ja tarjonnut esimiesvalmennuksia, mutta varsinaista omatoimista kehittämistä en juurikaan ole tehnyt. Ja jos kysyt miksi en, niin en todellakaan tiedä..

Esimiestyössä kalenteri täyttyy alaisten ja mahdollisen oman esimiehen asioilla, enkä ainakaan itse ole ehtinyt tai edes ymmärtänyt pysähtyä oman kehittymiseni äärellä. Mutta luettuani Alahuhdan loistavan (ja ripeän helppolukuisen) johtamisteoksen, olen muuttunut.

Kirjan luettuani olen miettinyt päivittäin, miten pystyn kehittämään omaa johtamisosaamistani, esimiestaitojani, työkykyä yms oleellista, jotta pystyisin palvelemaan alaisiani paremmin.

Ja alaisten palvelemisesta johtamisessa on pohjimmiltaan kyse. Kirjassa Alahuhta toteaa: ”Johtajan tehtävä on johtaa. Hän on organisaation palvelija. Organisaatiokaaviossa johtajan paikka on alimpana, tukemassa kaikkia muita.” Tämä ajattelutapa on monesti unohtunut ainakin itseltä. Kun pyrkii pitämään tämän palveluntarjoajan roolin mielessään, saa varmuudella alaistensa arvostuksen ja ennnenkaikkea tulee keskityttyä oleelliseen. Esimiesroolissa on nimittäin vaarana myös takertua asioihin, jotka oikeasti kuuluisivat puhtaasti alaisten vastuulle.

Olen positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon painoarvoa Alahuhta antaa johtamisessaan ns pehmeille arvoille. Stereotyyppinen mielikuva suomalaisesta, n 60-vuotiaasta, globaalia suuryritystä liidaavasta diplomi-insinööristä on narsistinen, kovaan pelolla johtamiseen, huutamisen ja jopa ilkeyteen tukeutuva jormaollila. Kirjassaan Alahuhta kertoo mm, että ”se, miten ihmiset voivat, on aivan yhtä tärkeää kuin se, mitä he saavat aikaan. Jos henkilöstö nauttii työstään, työn tuloksista nauttivat asiakkaatkin”. Lisäksi kirjassa selviää, että Alahuhta arvostaa vapaa-aikaa, ja pyrkii pitämään lauantait ja sunnuntait vapaana työasioista. Aika rohkean pehmeää puhetta kovan luokan johtajalta.

Alahuhdan teos on kompakti ja se peilaa miehen keskeisiä ajatuksia johtamisesta vankkaan käytännön kokemukseen. Koko ajan ollaan oikean elämän esimerkkien äärellä, puhutaan sitten yrityksen strategian ja vision työstämisestä ja jalkauttamisesta tai henkilöstön kehittämisestä.

Jo etsit hienoja tieteellisiä teorioita johtamisesta, tämä kirja ei ole silloin sinulle oikea. Jos sen sijaan haluat lukea käytännönläheisen perusteoksen todistetusti huippusuorituksia johtaneen henkilön ajatuksista, saat vahvan suositukseni. Kirja avasi omat silmäni itsensä kehittämisestä, ja viime viikot ovatkin menneet aktiivisesti podcastien, kirjallisuuden, lenkkeilyn ja lepäilyn merkeissä. Kokonaisvaltaisuus à la Matti Alahuhta olkoon uusi sisäinen toimintaohjeeni.

Kuoleman porteilla

Patrik Berghällin Päämajan Kaukopartiomies oli sen verran mielenkiintoinen ja virkistävä, että päätin jatkaa samoilla pervitiineillä (vähän kaukopartiohjumooria) saman aiheen ja kirjailijan parissa. Siinä missä ensimmäinen teos paneutui Osasto Kuismasen retkiin, kertoo Kuoleman Porteilla Osasto Hartikaisen, eli ilmavoimien alaisen kaukopartion edesottamuksista.

Tarkemmin ottaen kirja paneutuu ennenkaikkea osastossa palvelleen Antti Vorhon, ja hänen johtamansa partion 56 päivää kestäneeseen, kirjan nimen mukaisesti kuoleman porteille monia kertoja johtaneen tiedustelureissun vaiheisiin. Noin puolet kirjasta kertoo Osasto Hartikaisen perustamisesta, varustamisesta yms vaiheista, puolet partion retkestä.

Vorho johti partionsa tiedusteluretkelle hakemaan tietoa vihollisen lentokoneliikenteestä. Reissu alkoi hyvin, mutta jossain vaiheessa kaikki alkoi mennä mönkään. Paluumatkalle kätketyt muonatäydennykset söi karhu, elintärkeä yhteydenpitoväline radio meni epäkuntoon, ja vihollinen oli jatkuvasti partion kintereillä. Partio taivalsi lopulta jalan omien luokse, useita satoja kilometrejä jalan ja ilman muonatäydennyksiä. Järjettömän kova fyysinen suoritus henkisellä paineella höystettynä. Kovia miehiä, sissejä.

Kuten ensimmäinenkin Berghällin kirja, myös tässä unohtaa välillä lukevansa tietokirjaa. Tai osittain kirjassa on myös fiktiivisiä lisämausteita, sillä tuskin kirjailijalla on ollut tiedossa, mitä suomalaispartiota jäljittäneet venäläiset tekivät tai ajattelivat, tai minkälaista vodkaa yömyssyksi joivat. Nämä kuvaukset on kirjoitettu kuitenkin niin mielenkiintoisesti ja todentuntuisesti, että ainakin itselläni jää tunne, että suurella todennäköisyydellä asiat ovat juuri näin menneet. Ja oli miten oli, se tärkein, eli kaukopartiomiesten tarina on saatu faktoihin perustuen dokumentoitua hienoksi teokseksi.

Uskon, että tämä kirja aukeaa vielä paremmin, jos on lukenut pohjalle kirjailijan aikaisemman kaukopartioteoksen, tai jos aihe on edes jollain tavoin tuttu. Itselle kirjat toimivat yhdessä toisiaan täydentävinä osina. Syksyllä ilmestyy Berghälliltä uusi kirja, ja odottelen mielenkiinnolla, josko pysytään vielä saman aiheen äärellä.

Inspiroiva Kaukopartiokirja

Minulla on tapana ostella mielenkiintoisia kirjoja, joita tulee vastaan niin kirppareilla, alelaareissa kuin pokkarihyllyissäkin. Yksi tällainen ”jossain vaiheessa”-lukulistalle napattu kirja oli Patrik Berghällin Päämajan Kaukopartiomies. Kirja päätyi jonon jatkoksi, sillä muka-kiireinen elämä ja turha kännykän räplääminen ovat vähentäneet lukuharrastukseen käytettävää aikaa harmillisen pieneksi.

Päätin, että vuonna 2019 haluan lukea enemmän kirjoja. Ja tarkoitan ihan oikeita kirjoja, paperilta. Siihen tarvittavan ajan ajattelin ottaa puhelimesta, eli Facebookit/Twitterit/Instagramit minimiin ja jotain konkreettista tilalle. Uskon vahvasti Jörn Donnerin ikivihreään lausahdukseen, ”lukeminen kannattaa aina”. Somessa roikkuminen sen sijaan harvemmin.

Sattumalta postilaatikosta tipahti keväälle kertausharjoituskutsu, joka sai ajatusmoodin välittömästi ”sotilaalliseksi”. Ja kas näin, muistin kirjapinossa odottavan sotahisoriallisen teoksen, jonka kaukopartiotarinat suorastaan kutsuivat tulevansa luettavaksi. Näin päädyin vihdoin kirjan pariin.

Päämajan Kaukopartiomies kertoo jatkosodan aikaisista suomalaisista tiedustelupartioista, jotka suorittivat vaativia tehtäviä kaukana vihollisten linjojen takana. Osastojen jäsenet valittiin vapaaehtoisista hakijoista, ja heidän oli täytettävä tiukat fyysiset ja psyykkiset vaatimukset. Sotilasuran pituudella tai sotilasarvoilla ei näissä porukoissa ollut juuri merkitystä, vaan mukaan haluttiin vain kykeneväisimmät sotilaat, oli taistelija sitten korpraali tai luutnantti.

Berghäll käy kaukopartioiden historiaa ja tapahtumia läpi lietolaisten Karl Norrgårdin silmin. Norrgård oli vuosia mukana Osasto Kuismasessa, joka suoritti lukuisia, jopa viikkoja kestäviä tiedustelu- ja tuhoamisretkiä Karjalan korpiin vihollisen selustaan.

Kirjailija Berghäll on tehnyt ansiokasta, vuosia kestävää taustatyötä kirjaansa varten. Pääpaino tiedonkeruussa on ollut Norrgårdin haastatteluissa, sillä iso osa kaukopartioita koskevista asiakirjoista tuhottiin sotien jälkeen, toiminnan salamyhkäisen luonteen vuoksi. Kuvamateriaalia on saatu ryhmiin kuuluvien sotilaiden omista arkistoista, ja ne antavat hienolla tavalla konkreettiset kasvot ja puitteet tarinoille, seikkailuille ja henkilöille.

Kirja on hirvittävän mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava. Välillä on vielä pakko lukea muutama sivu eteenpäin, jotta selviää, miten partio tällä kertaa selviää pinteestä ehjin nahoin ”kotiin”. Kirjan kerronta on niin mukaansa tempaavaa, että välillä unohtaa lukevansa varsinaisesti tietokirjaa. Ja tasaisin väliaijoin pitää muistutella itselleen hämmästellen, että nämä asiat ovat tapahtuneet kirjan henkilöille ihan oikeasti.

Päämajan Kaukopartiomies on inspiroiva. Se on kirja saumattomasta toveruudesta, luottamuksesta ja yhdessä tekemisestä. Se kertoo rohkeista miehistä, jota olivat valmiita uhraamaan itsensä isänmaan asian eteen. Varmasti miehiä ajoi eteenpäin myös aito seikkailunhalu ja jännittävien kokemusten hakeminen. Olihan suurin osa näistäkin miehistä vain vähän yli parikymppisiä.

Inspiroiva se on myös henkilökohtaisella tavalla. Tätä lukiessa sitä ymmärsi, kuinka huonossa kunnossa sitä onkaan. Kuinka monta päivää (tai tuntia) sitä olisi itse selvinnyt vastaavissa olosuhteissa? En kauan, joten pakko oli ottaa itseään niskasta kiinni. Ja siispä kirjaa lukiessa, sain pitkästä aikaa jonkinlaisen aktiivisen liikuntaharrastuksen käyntiin, ja takana onkin nyt muutama kaukopartiohenkinen juoksulenkki ja salilla rääkkääminen. Hyvä kirja vaikuttaa parhaimmillaan kokonaisvaltaisesti, ja nyt kävi juuri niin.

Patrik Berghäll toimii myös sissi- ja tiedustelijakouluttajana reserviläisten parissa. Satuinkin kerran kuin sattumalta miehen järjestämälle sissikurssille, jossa sotilaskoulutksen lisäksi parasta antia olivat ehdottomasti myös kirjailijan kertomat kaukopartiotarinat. Ne toivat silloin koulutukseen hienon lisämausteen, ja nyt pääsin perehtymään aiheeseen vielä syvemmin

Hieno teos hienolla tavalla kirjoitettuna. Hattu päästä kaukopartioille, hattu päästä Patrik Berghällille.