Luiro, Susi ja muut sissit tulimarssilla

Näin kesäloman kunniaksi heittäydyin itselleni uuden genren äärelle: nimittäin fiktiivisen sotakirjallisuuden. Vaikka sotahistoria, maanpuolustus ja reserviläishommat ovatkin lähellä sydäntä, niin jostain syystä tätä lajityyppiä ei ole tullut aikaisemmin kulutettua. No, joka tapauksessa, luin Esa Sirénin mainion Sissien Tulimarssin ja tykästyin kovasti.

Toki näin yhden kirjan kokemuksella on mahdotonta sanoa, onko hyvä ja tyytyväinen lukemisen jälkeinen fiilis itse kirjallisuusgenren vai kirjailijan onnistumisen syytä. Sirén on nimittäin kirjoittanut todella jännittävän, mukaansatempaavan ja realistisen oloisen kirjan. Historialliset faktat ovat kunnossa, ajankuvaus onnistuu, ja kuvitteelliset tapahtumapaikat Vienan Karjalassa sijoittuvat loogisesti kerrontaan.

Kirja kertoo sekalaisen sissiporukan reissusta vihollisen linjojen takana, Murmannin radan seuduilla eräänä jatkosodan syksynä. Kuten asiaan kuuluu, reissussa kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan, ja lukija saa seurata porukan vauhdikkaita seikkailuita kohti kotia. Vaikea reissu ja aina yhden ongelman selvitettyään, kohtaa joukkio taas mitä yllättävänpiä haasteita. Osa tapahtumista lienee varmuudella tapahtunut ihan oikeastikin, osa taas lienee Sirénin vilkkaan mielikuvituksen ansiota.

Jonkun sortin ”päähenkilönä” toimii lappilainen pioneerikersantti Antero Susi, vaikka tarinaa ei varsinaisesti kerrotakaan kirjan alkua lukuunottamatta hänen kauttaan. Toinen oleellinen henkilö on luutnantti Luiro, joka ansiokkaasti johtaa joukkiotaan pitkin Vienan korpia, vanjan jatkuvan piinaamisen alla. Muistakin henkilöistä piisaa tarinaa, mutta ainakin itselläni ei rittänyt keskittymiskyky hahmottamaan, kuka nyt oikein oli kukakin. Toisaalta se ei haittaa kirjasta nauttimista mitenkään.

Olen lukenut viime aikoina pari toisen maailmansodan kaukopartioihin liittyvää kirjaa. Niihin kirjan tarinaa peilaten, on Sirén tehnyt ansiokkaan taustatyön ja onnistuu pitämään kirjan tapahtumat realistisena. Tämä on itselleni erittäin tärkeää, ja vaikka Sissien Tulimarssi fiktiota onkin, onnistuu se toimimaan myös jonkinlaisena historiallisena kuvauksena siitä, mitä kaikkea sissien arkeen sotavuosien varrella kuului.

Mainio kirja, ja kirjailijan teoksia löytyy varmuudella jatkossakin lomalaukusta.

Kuoleman porteilla

Patrik Berghällin Päämajan Kaukopartiomies oli sen verran mielenkiintoinen ja virkistävä, että päätin jatkaa samoilla pervitiineillä (vähän kaukopartiohjumooria) saman aiheen ja kirjailijan parissa. Siinä missä ensimmäinen teos paneutui Osasto Kuismasen retkiin, kertoo Kuoleman Porteilla Osasto Hartikaisen, eli ilmavoimien alaisen kaukopartion edesottamuksista.

Tarkemmin ottaen kirja paneutuu ennenkaikkea osastossa palvelleen Antti Vorhon, ja hänen johtamansa partion 56 päivää kestäneeseen, kirjan nimen mukaisesti kuoleman porteille monia kertoja johtaneen tiedustelureissun vaiheisiin. Noin puolet kirjasta kertoo Osasto Hartikaisen perustamisesta, varustamisesta yms vaiheista, puolet partion retkestä.

Vorho johti partionsa tiedusteluretkelle hakemaan tietoa vihollisen lentokoneliikenteestä. Reissu alkoi hyvin, mutta jossain vaiheessa kaikki alkoi mennä mönkään. Paluumatkalle kätketyt muonatäydennykset söi karhu, elintärkeä yhteydenpitoväline radio meni epäkuntoon, ja vihollinen oli jatkuvasti partion kintereillä. Partio taivalsi lopulta jalan omien luokse, useita satoja kilometrejä jalan ja ilman muonatäydennyksiä. Järjettömän kova fyysinen suoritus henkisellä paineella höystettynä. Kovia miehiä, sissejä.

Kuten ensimmäinenkin Berghällin kirja, myös tässä unohtaa välillä lukevansa tietokirjaa. Tai osittain kirjassa on myös fiktiivisiä lisämausteita, sillä tuskin kirjailijalla on ollut tiedossa, mitä suomalaispartiota jäljittäneet venäläiset tekivät tai ajattelivat, tai minkälaista vodkaa yömyssyksi joivat. Nämä kuvaukset on kirjoitettu kuitenkin niin mielenkiintoisesti ja todentuntuisesti, että ainakin itselläni jää tunne, että suurella todennäköisyydellä asiat ovat juuri näin menneet. Ja oli miten oli, se tärkein, eli kaukopartiomiesten tarina on saatu faktoihin perustuen dokumentoitua hienoksi teokseksi.

Uskon, että tämä kirja aukeaa vielä paremmin, jos on lukenut pohjalle kirjailijan aikaisemman kaukopartioteoksen, tai jos aihe on edes jollain tavoin tuttu. Itselle kirjat toimivat yhdessä toisiaan täydentävinä osina. Syksyllä ilmestyy Berghälliltä uusi kirja, ja odottelen mielenkiinnolla, josko pysytään vielä saman aiheen äärellä.

Inspiroiva Kaukopartiokirja

Minulla on tapana ostella mielenkiintoisia kirjoja, joita tulee vastaan niin kirppareilla, alelaareissa kuin pokkarihyllyissäkin. Yksi tällainen ”jossain vaiheessa”-lukulistalle napattu kirja oli Patrik Berghällin Päämajan Kaukopartiomies. Kirja päätyi jonon jatkoksi, sillä muka-kiireinen elämä ja turha kännykän räplääminen ovat vähentäneet lukuharrastukseen käytettävää aikaa harmillisen pieneksi.

Päätin, että vuonna 2019 haluan lukea enemmän kirjoja. Ja tarkoitan ihan oikeita kirjoja, paperilta. Siihen tarvittavan ajan ajattelin ottaa puhelimesta, eli Facebookit/Twitterit/Instagramit minimiin ja jotain konkreettista tilalle. Uskon vahvasti Jörn Donnerin ikivihreään lausahdukseen, ”lukeminen kannattaa aina”. Somessa roikkuminen sen sijaan harvemmin.

Sattumalta postilaatikosta tipahti keväälle kertausharjoituskutsu, joka sai ajatusmoodin välittömästi ”sotilaalliseksi”. Ja kas näin, muistin kirjapinossa odottavan sotahisoriallisen teoksen, jonka kaukopartiotarinat suorastaan kutsuivat tulevansa luettavaksi. Näin päädyin vihdoin kirjan pariin.

Päämajan Kaukopartiomies kertoo jatkosodan aikaisista suomalaisista tiedustelupartioista, jotka suorittivat vaativia tehtäviä kaukana vihollisten linjojen takana. Osastojen jäsenet valittiin vapaaehtoisista hakijoista, ja heidän oli täytettävä tiukat fyysiset ja psyykkiset vaatimukset. Sotilasuran pituudella tai sotilasarvoilla ei näissä porukoissa ollut juuri merkitystä, vaan mukaan haluttiin vain kykeneväisimmät sotilaat, oli taistelija sitten korpraali tai luutnantti.

Berghäll käy kaukopartioiden historiaa ja tapahtumia läpi lietolaisten Karl Norrgårdin silmin. Norrgård oli vuosia mukana Osasto Kuismasessa, joka suoritti lukuisia, jopa viikkoja kestäviä tiedustelu- ja tuhoamisretkiä Karjalan korpiin vihollisen selustaan.

Kirjailija Berghäll on tehnyt ansiokasta, vuosia kestävää taustatyötä kirjaansa varten. Pääpaino tiedonkeruussa on ollut Norrgårdin haastatteluissa, sillä iso osa kaukopartioita koskevista asiakirjoista tuhottiin sotien jälkeen, toiminnan salamyhkäisen luonteen vuoksi. Kuvamateriaalia on saatu ryhmiin kuuluvien sotilaiden omista arkistoista, ja ne antavat hienolla tavalla konkreettiset kasvot ja puitteet tarinoille, seikkailuille ja henkilöille.

Kirja on hirvittävän mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava. Välillä on vielä pakko lukea muutama sivu eteenpäin, jotta selviää, miten partio tällä kertaa selviää pinteestä ehjin nahoin ”kotiin”. Kirjan kerronta on niin mukaansa tempaavaa, että välillä unohtaa lukevansa varsinaisesti tietokirjaa. Ja tasaisin väliaijoin pitää muistutella itselleen hämmästellen, että nämä asiat ovat tapahtuneet kirjan henkilöille ihan oikeasti.

Päämajan Kaukopartiomies on inspiroiva. Se on kirja saumattomasta toveruudesta, luottamuksesta ja yhdessä tekemisestä. Se kertoo rohkeista miehistä, jota olivat valmiita uhraamaan itsensä isänmaan asian eteen. Varmasti miehiä ajoi eteenpäin myös aito seikkailunhalu ja jännittävien kokemusten hakeminen. Olihan suurin osa näistäkin miehistä vain vähän yli parikymppisiä.

Inspiroiva se on myös henkilökohtaisella tavalla. Tätä lukiessa sitä ymmärsi, kuinka huonossa kunnossa sitä onkaan. Kuinka monta päivää (tai tuntia) sitä olisi itse selvinnyt vastaavissa olosuhteissa? En kauan, joten pakko oli ottaa itseään niskasta kiinni. Ja siispä kirjaa lukiessa, sain pitkästä aikaa jonkinlaisen aktiivisen liikuntaharrastuksen käyntiin, ja takana onkin nyt muutama kaukopartiohenkinen juoksulenkki ja salilla rääkkääminen. Hyvä kirja vaikuttaa parhaimmillaan kokonaisvaltaisesti, ja nyt kävi juuri niin.

Patrik Berghäll toimii myös sissi- ja tiedustelijakouluttajana reserviläisten parissa. Satuinkin kerran kuin sattumalta miehen järjestämälle sissikurssille, jossa sotilaskoulutksen lisäksi parasta antia olivat ehdottomasti myös kirjailijan kertomat kaukopartiotarinat. Ne toivat silloin koulutukseen hienon lisämausteen, ja nyt pääsin perehtymään aiheeseen vielä syvemmin

Hieno teos hienolla tavalla kirjoitettuna. Hattu päästä kaukopartioille, hattu päästä Patrik Berghällille.