Vietin jokin aikaa sitten kolme vuorokautta piuhoihin kytkettynä, sillä minulle tarjoutui mahdollisuus päästä mukaan työnantajani tarjoamaan First Beat hyvinvointimittaukseen. 72h mittausjakson tuloksena sain tarkan ja henkilökohtaisen analyysin sykkeestä, palautumisesta, unenlaadusta sekä stressitason vaihteluista, ja tulokset käytiin vielä läpi ”valmentajan” kanssa. Mielenkiintoista ja ennenkaikkea silmiä avaavaa.
Tulokset olivat osittain karua nähtävää. Omat päiväni ovat tällä hetkellä todella intensiivisiä ja tiukkaa suorittamista. Heräämisen jälkeen puoli litraa kahvia naamariin, aamutoimien jälkeen lapsia päiväkotiin, duuniin, tehokkaasti duunia, hakemaan lapsia, kotitöitä, iltatoimia yms näiden kaikkien yhteyteen liittyvää hässäkkää. Tähän melkein 10 kupillista kahvia kylkeen ja rikkonaiset ja lyhyet yöunet päälle. Kun tämä toistuu vuorokaudesta toiseen, näyttivät hyvinvointimittauksen mittarit myös ”punaista”. Analyysin perusteella palauttavia jaksoja on liian vähän, unenlaatu heikkoa ja tätä kautta myöskin kuntoilusta tai terveellisten elämäntapojen huolehtimisesta tulee haasteellista.
Sinänsä tulos ei yllättänyt, sillä huomaan kyllä uupumisen ja stressin tason pitkin viikkoa. Kunnollisesta rentoutumisesta on liian paljon aikaa ja en edes muista milloin olisin voinut nukkua niin pitkään kuin huvittaa. Ns ruuhkavuodet näyttävät ja tuntuvat ilmeisesti tältä.
Tärkeää oli kuitenkin nähdä omat tuntemukset myös faktana. Tämä auttaa toivon mukaan ohjaamaan omaa toimintaa järkevämpään ja terveellisempään elämään. Olisi nimittäin kiva elellä terveenä vielä kymmeniä vuosia, ja jos se tämän herätyksen myötä tulee mahdollisemmaksi, olen iloinen.
Konkreettisia toimenpiteitä? Kyllä: kahvinjuonnin vähentäminen radikaalisti. Sitä kautta pitäisi saada unenlaatua parannettua, ja turhaan stressitasoa kuormittavaa arkea seesteisemmäksi. Lisäksi valmentaja suositteli rentouttavien hetkien lisäämistä arjen keskelle. Joogaa kenties? Ainakin älypuhelimen räpläämistä pitää vähentää, ja vaihtaa nekin hetket vaikka lehtien selailuun.
Katsotaan mitä ja millä aikataululla saadaan aikaiseksi. Lähtötaso on nyt määritetty, ja tästä alkaa toivottavasti seesteisempi ja stressivapaampi elämänvaihe. Kaikkiin tekijöihin ei voi aina vaikuttaa, mutta kokeillaan nyt poissulkea ne, joihin voi.
maanantai 1. huhtikuuta 2019
lauantai 23. maaliskuuta 2019
Johtamisesta ja vähän Matti Alahuhdastakin
Esimiesasema antaa mahdollisuuden kehittää itseään työelämässä, mutta esimiesasema myös velvoittaa siihen.
Tämä Matti Alahuhdan toteamus kirjassa ”Johtajuus - kirkas suunta ja ihmisten voima” mullisti oikeastaan kaiken miten olen johtamisesta aikaisemmin ajatellut tai itse toiminut.
Olen työskennellyt esimiehenä jo vuosia, ja nauttinut sekä myös hetkittäin onnistunutkin näissä haasteellisissa tehtävissä. Matkan varrella olen tehnyt kymmeniä, jollei satoja kehittymissuunnitelmia ja -toimenpiteitä omille alaisilleni, mutta kuinka paljon olen keskittynyt omaan kehittymiseeni? Toki työnantaja on kouluttanut ja tarjonnut esimiesvalmennuksia, mutta varsinaista omatoimista kehittämistä en juurikaan ole tehnyt. Ja jos kysyt miksi en, niin en todellakaan tiedä..
Esimiestyössä kalenteri täyttyy alaisten ja mahdollisen oman esimiehen asioilla, enkä ainakaan itse ole ehtinyt tai edes ymmärtänyt pysähtyä oman kehittymiseni äärellä. Mutta luettuani Alahuhdan loistavan (ja ripeän helppolukuisen) johtamisteoksen, olen muuttunut.
Kirjan luettuani olen miettinyt päivittäin, miten pystyn kehittämään omaa johtamisosaamistani, esimiestaitojani, työkykyä yms oleellista, jotta pystyisin palvelemaan alaisiani paremmin.
Ja alaisten palvelemisesta johtamisessa on pohjimmiltaan kyse. Kirjassa Alahuhta toteaa: ”Johtajan tehtävä on johtaa. Hän on organisaation palvelija. Organisaatiokaaviossa johtajan paikka on alimpana, tukemassa kaikkia muita.” Tämä ajattelutapa on monesti unohtunut ainakin itseltä. Kun pyrkii pitämään tämän palveluntarjoajan roolin mielessään, saa varmuudella alaistensa arvostuksen ja ennnenkaikkea tulee keskityttyä oleelliseen. Esimiesroolissa on nimittäin vaarana myös takertua asioihin, jotka oikeasti kuuluisivat puhtaasti alaisten vastuulle.
Olen positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon painoarvoa Alahuhta antaa johtamisessaan ns pehmeille arvoille. Stereotyyppinen mielikuva suomalaisesta, n 60-vuotiaasta, globaalia suuryritystä liidaavasta diplomi-insinööristä on narsistinen, kovaan pelolla johtamiseen, huutamisen ja jopa ilkeyteen tukeutuva jormaollila. Kirjassaan Alahuhta kertoo mm, että ”se, miten ihmiset voivat, on aivan yhtä tärkeää kuin se, mitä he saavat aikaan. Jos henkilöstö nauttii työstään, työn tuloksista nauttivat asiakkaatkin”. Lisäksi kirjassa selviää, että Alahuhta arvostaa vapaa-aikaa, ja pyrkii pitämään lauantait ja sunnuntait vapaana työasioista. Aika rohkean pehmeää puhetta kovan luokan johtajalta.
Alahuhdan teos on kompakti ja se peilaa miehen keskeisiä ajatuksia johtamisesta vankkaan käytännön kokemukseen. Koko ajan ollaan oikean elämän esimerkkien äärellä, puhutaan sitten yrityksen strategian ja vision työstämisestä ja jalkauttamisesta tai henkilöstön kehittämisestä.
Jo etsit hienoja tieteellisiä teorioita johtamisesta, tämä kirja ei ole silloin sinulle oikea. Jos sen sijaan haluat lukea käytännönläheisen perusteoksen todistetusti huippusuorituksia johtaneen henkilön ajatuksista, saat vahvan suositukseni. Kirja avasi omat silmäni itsensä kehittämisestä, ja viime viikot ovatkin menneet aktiivisesti podcastien, kirjallisuuden, lenkkeilyn ja lepäilyn merkeissä. Kokonaisvaltaisuus à la Matti Alahuhta olkoon uusi sisäinen toimintaohjeeni.
Tämä Matti Alahuhdan toteamus kirjassa ”Johtajuus - kirkas suunta ja ihmisten voima” mullisti oikeastaan kaiken miten olen johtamisesta aikaisemmin ajatellut tai itse toiminut.
Olen työskennellyt esimiehenä jo vuosia, ja nauttinut sekä myös hetkittäin onnistunutkin näissä haasteellisissa tehtävissä. Matkan varrella olen tehnyt kymmeniä, jollei satoja kehittymissuunnitelmia ja -toimenpiteitä omille alaisilleni, mutta kuinka paljon olen keskittynyt omaan kehittymiseeni? Toki työnantaja on kouluttanut ja tarjonnut esimiesvalmennuksia, mutta varsinaista omatoimista kehittämistä en juurikaan ole tehnyt. Ja jos kysyt miksi en, niin en todellakaan tiedä..
Esimiestyössä kalenteri täyttyy alaisten ja mahdollisen oman esimiehen asioilla, enkä ainakaan itse ole ehtinyt tai edes ymmärtänyt pysähtyä oman kehittymiseni äärellä. Mutta luettuani Alahuhdan loistavan (ja ripeän helppolukuisen) johtamisteoksen, olen muuttunut.
Kirjan luettuani olen miettinyt päivittäin, miten pystyn kehittämään omaa johtamisosaamistani, esimiestaitojani, työkykyä yms oleellista, jotta pystyisin palvelemaan alaisiani paremmin.
Ja alaisten palvelemisesta johtamisessa on pohjimmiltaan kyse. Kirjassa Alahuhta toteaa: ”Johtajan tehtävä on johtaa. Hän on organisaation palvelija. Organisaatiokaaviossa johtajan paikka on alimpana, tukemassa kaikkia muita.” Tämä ajattelutapa on monesti unohtunut ainakin itseltä. Kun pyrkii pitämään tämän palveluntarjoajan roolin mielessään, saa varmuudella alaistensa arvostuksen ja ennnenkaikkea tulee keskityttyä oleelliseen. Esimiesroolissa on nimittäin vaarana myös takertua asioihin, jotka oikeasti kuuluisivat puhtaasti alaisten vastuulle.
Olen positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon painoarvoa Alahuhta antaa johtamisessaan ns pehmeille arvoille. Stereotyyppinen mielikuva suomalaisesta, n 60-vuotiaasta, globaalia suuryritystä liidaavasta diplomi-insinööristä on narsistinen, kovaan pelolla johtamiseen, huutamisen ja jopa ilkeyteen tukeutuva jormaollila. Kirjassaan Alahuhta kertoo mm, että ”se, miten ihmiset voivat, on aivan yhtä tärkeää kuin se, mitä he saavat aikaan. Jos henkilöstö nauttii työstään, työn tuloksista nauttivat asiakkaatkin”. Lisäksi kirjassa selviää, että Alahuhta arvostaa vapaa-aikaa, ja pyrkii pitämään lauantait ja sunnuntait vapaana työasioista. Aika rohkean pehmeää puhetta kovan luokan johtajalta.
Alahuhdan teos on kompakti ja se peilaa miehen keskeisiä ajatuksia johtamisesta vankkaan käytännön kokemukseen. Koko ajan ollaan oikean elämän esimerkkien äärellä, puhutaan sitten yrityksen strategian ja vision työstämisestä ja jalkauttamisesta tai henkilöstön kehittämisestä.
Jo etsit hienoja tieteellisiä teorioita johtamisesta, tämä kirja ei ole silloin sinulle oikea. Jos sen sijaan haluat lukea käytännönläheisen perusteoksen todistetusti huippusuorituksia johtaneen henkilön ajatuksista, saat vahvan suositukseni. Kirja avasi omat silmäni itsensä kehittämisestä, ja viime viikot ovatkin menneet aktiivisesti podcastien, kirjallisuuden, lenkkeilyn ja lepäilyn merkeissä. Kokonaisvaltaisuus à la Matti Alahuhta olkoon uusi sisäinen toimintaohjeeni.
tiistai 22. tammikuuta 2019
Kuoleman porteilla
Patrik Berghällin Päämajan Kaukopartiomies oli sen verran mielenkiintoinen ja virkistävä, että päätin jatkaa samoilla pervitiineillä (vähän kaukopartiohjumooria) saman aiheen ja kirjailijan parissa. Siinä missä ensimmäinen teos paneutui Osasto Kuismasen retkiin, kertoo Kuoleman Porteilla Osasto Hartikaisen, eli ilmavoimien alaisen kaukopartion edesottamuksista.
Tarkemmin ottaen kirja paneutuu ennenkaikkea osastossa palvelleen Antti Vorhon, ja hänen johtamansa partion 56 päivää kestäneeseen, kirjan nimen mukaisesti kuoleman porteille monia kertoja johtaneen tiedustelureissun vaiheisiin. Noin puolet kirjasta kertoo Osasto Hartikaisen perustamisesta, varustamisesta yms vaiheista, puolet partion retkestä.
Vorho johti partionsa tiedusteluretkelle hakemaan tietoa vihollisen lentokoneliikenteestä. Reissu alkoi hyvin, mutta jossain vaiheessa kaikki alkoi mennä mönkään. Paluumatkalle kätketyt muonatäydennykset söi karhu, elintärkeä yhteydenpitoväline radio meni epäkuntoon, ja vihollinen oli jatkuvasti partion kintereillä. Partio taivalsi lopulta jalan omien luokse, useita satoja kilometrejä jalan ja ilman muonatäydennyksiä. Järjettömän kova fyysinen suoritus henkisellä paineella höystettynä. Kovia miehiä, sissejä.
Kuten ensimmäinenkin Berghällin kirja, myös tässä unohtaa välillä lukevansa tietokirjaa. Tai osittain kirjassa on myös fiktiivisiä lisämausteita, sillä tuskin kirjailijalla on ollut tiedossa, mitä suomalaispartiota jäljittäneet venäläiset tekivät tai ajattelivat, tai minkälaista vodkaa yömyssyksi joivat. Nämä kuvaukset on kirjoitettu kuitenkin niin mielenkiintoisesti ja todentuntuisesti, että ainakin itselläni jää tunne, että suurella todennäköisyydellä asiat ovat juuri näin menneet. Ja oli miten oli, se tärkein, eli kaukopartiomiesten tarina on saatu faktoihin perustuen dokumentoitua hienoksi teokseksi.
Uskon, että tämä kirja aukeaa vielä paremmin, jos on lukenut pohjalle kirjailijan aikaisemman kaukopartioteoksen, tai jos aihe on edes jollain tavoin tuttu. Itselle kirjat toimivat yhdessä toisiaan täydentävinä osina. Syksyllä ilmestyy Berghälliltä uusi kirja, ja odottelen mielenkiinnolla, josko pysytään vielä saman aiheen äärellä.
Tarkemmin ottaen kirja paneutuu ennenkaikkea osastossa palvelleen Antti Vorhon, ja hänen johtamansa partion 56 päivää kestäneeseen, kirjan nimen mukaisesti kuoleman porteille monia kertoja johtaneen tiedustelureissun vaiheisiin. Noin puolet kirjasta kertoo Osasto Hartikaisen perustamisesta, varustamisesta yms vaiheista, puolet partion retkestä.
Vorho johti partionsa tiedusteluretkelle hakemaan tietoa vihollisen lentokoneliikenteestä. Reissu alkoi hyvin, mutta jossain vaiheessa kaikki alkoi mennä mönkään. Paluumatkalle kätketyt muonatäydennykset söi karhu, elintärkeä yhteydenpitoväline radio meni epäkuntoon, ja vihollinen oli jatkuvasti partion kintereillä. Partio taivalsi lopulta jalan omien luokse, useita satoja kilometrejä jalan ja ilman muonatäydennyksiä. Järjettömän kova fyysinen suoritus henkisellä paineella höystettynä. Kovia miehiä, sissejä.
Kuten ensimmäinenkin Berghällin kirja, myös tässä unohtaa välillä lukevansa tietokirjaa. Tai osittain kirjassa on myös fiktiivisiä lisämausteita, sillä tuskin kirjailijalla on ollut tiedossa, mitä suomalaispartiota jäljittäneet venäläiset tekivät tai ajattelivat, tai minkälaista vodkaa yömyssyksi joivat. Nämä kuvaukset on kirjoitettu kuitenkin niin mielenkiintoisesti ja todentuntuisesti, että ainakin itselläni jää tunne, että suurella todennäköisyydellä asiat ovat juuri näin menneet. Ja oli miten oli, se tärkein, eli kaukopartiomiesten tarina on saatu faktoihin perustuen dokumentoitua hienoksi teokseksi.
Uskon, että tämä kirja aukeaa vielä paremmin, jos on lukenut pohjalle kirjailijan aikaisemman kaukopartioteoksen, tai jos aihe on edes jollain tavoin tuttu. Itselle kirjat toimivat yhdessä toisiaan täydentävinä osina. Syksyllä ilmestyy Berghälliltä uusi kirja, ja odottelen mielenkiinnolla, josko pysytään vielä saman aiheen äärellä.
lauantai 5. tammikuuta 2019
Inspiroiva Kaukopartiokirja
Minulla on tapana ostella mielenkiintoisia kirjoja, joita tulee vastaan niin kirppareilla, alelaareissa kuin pokkarihyllyissäkin. Yksi tällainen ”jossain vaiheessa”-lukulistalle napattu kirja oli Patrik Berghällin Päämajan Kaukopartiomies. Kirja päätyi jonon jatkoksi, sillä muka-kiireinen elämä ja turha kännykän räplääminen ovat vähentäneet lukuharrastukseen käytettävää aikaa harmillisen pieneksi.
Päätin, että vuonna 2019 haluan lukea enemmän kirjoja. Ja tarkoitan ihan oikeita kirjoja, paperilta. Siihen tarvittavan ajan ajattelin ottaa puhelimesta, eli Facebookit/Twitterit/Instagramit minimiin ja jotain konkreettista tilalle. Uskon vahvasti Jörn Donnerin ikivihreään lausahdukseen, ”lukeminen kannattaa aina”. Somessa roikkuminen sen sijaan harvemmin.
Sattumalta postilaatikosta tipahti keväälle kertausharjoituskutsu, joka sai ajatusmoodin välittömästi ”sotilaalliseksi”. Ja kas näin, muistin kirjapinossa odottavan sotahisoriallisen teoksen, jonka kaukopartiotarinat suorastaan kutsuivat tulevansa luettavaksi. Näin päädyin vihdoin kirjan pariin.
Päämajan Kaukopartiomies kertoo jatkosodan aikaisista suomalaisista tiedustelupartioista, jotka suorittivat vaativia tehtäviä kaukana vihollisten linjojen takana. Osastojen jäsenet valittiin vapaaehtoisista hakijoista, ja heidän oli täytettävä tiukat fyysiset ja psyykkiset vaatimukset. Sotilasuran pituudella tai sotilasarvoilla ei näissä porukoissa ollut juuri merkitystä, vaan mukaan haluttiin vain kykeneväisimmät sotilaat, oli taistelija sitten korpraali tai luutnantti.
Berghäll käy kaukopartioiden historiaa ja tapahtumia läpi lietolaisten Karl Norrgårdin silmin. Norrgård oli vuosia mukana Osasto Kuismasessa, joka suoritti lukuisia, jopa viikkoja kestäviä tiedustelu- ja tuhoamisretkiä Karjalan korpiin vihollisen selustaan.
Kirjailija Berghäll on tehnyt ansiokasta, vuosia kestävää taustatyötä kirjaansa varten. Pääpaino tiedonkeruussa on ollut Norrgårdin haastatteluissa, sillä iso osa kaukopartioita koskevista asiakirjoista tuhottiin sotien jälkeen, toiminnan salamyhkäisen luonteen vuoksi. Kuvamateriaalia on saatu ryhmiin kuuluvien sotilaiden omista arkistoista, ja ne antavat hienolla tavalla konkreettiset kasvot ja puitteet tarinoille, seikkailuille ja henkilöille.
Kirja on hirvittävän mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava. Välillä on vielä pakko lukea muutama sivu eteenpäin, jotta selviää, miten partio tällä kertaa selviää pinteestä ehjin nahoin ”kotiin”. Kirjan kerronta on niin mukaansa tempaavaa, että välillä unohtaa lukevansa varsinaisesti tietokirjaa. Ja tasaisin väliaijoin pitää muistutella itselleen hämmästellen, että nämä asiat ovat tapahtuneet kirjan henkilöille ihan oikeasti.
Päämajan Kaukopartiomies on inspiroiva. Se on kirja saumattomasta toveruudesta, luottamuksesta ja yhdessä tekemisestä. Se kertoo rohkeista miehistä, jota olivat valmiita uhraamaan itsensä isänmaan asian eteen. Varmasti miehiä ajoi eteenpäin myös aito seikkailunhalu ja jännittävien kokemusten hakeminen. Olihan suurin osa näistäkin miehistä vain vähän yli parikymppisiä.
Inspiroiva se on myös henkilökohtaisella tavalla. Tätä lukiessa sitä ymmärsi, kuinka huonossa kunnossa sitä onkaan. Kuinka monta päivää (tai tuntia) sitä olisi itse selvinnyt vastaavissa olosuhteissa? En kauan, joten pakko oli ottaa itseään niskasta kiinni. Ja siispä kirjaa lukiessa, sain pitkästä aikaa jonkinlaisen aktiivisen liikuntaharrastuksen käyntiin, ja takana onkin nyt muutama kaukopartiohenkinen juoksulenkki ja salilla rääkkääminen. Hyvä kirja vaikuttaa parhaimmillaan kokonaisvaltaisesti, ja nyt kävi juuri niin.
Patrik Berghäll toimii myös sissi- ja tiedustelijakouluttajana reserviläisten parissa. Satuinkin kerran kuin sattumalta miehen järjestämälle sissikurssille, jossa sotilaskoulutksen lisäksi parasta antia olivat ehdottomasti myös kirjailijan kertomat kaukopartiotarinat. Ne toivat silloin koulutukseen hienon lisämausteen, ja nyt pääsin perehtymään aiheeseen vielä syvemmin
Hieno teos hienolla tavalla kirjoitettuna. Hattu päästä kaukopartioille, hattu päästä Patrik Berghällille.
Päätin, että vuonna 2019 haluan lukea enemmän kirjoja. Ja tarkoitan ihan oikeita kirjoja, paperilta. Siihen tarvittavan ajan ajattelin ottaa puhelimesta, eli Facebookit/Twitterit/Instagramit minimiin ja jotain konkreettista tilalle. Uskon vahvasti Jörn Donnerin ikivihreään lausahdukseen, ”lukeminen kannattaa aina”. Somessa roikkuminen sen sijaan harvemmin.
Sattumalta postilaatikosta tipahti keväälle kertausharjoituskutsu, joka sai ajatusmoodin välittömästi ”sotilaalliseksi”. Ja kas näin, muistin kirjapinossa odottavan sotahisoriallisen teoksen, jonka kaukopartiotarinat suorastaan kutsuivat tulevansa luettavaksi. Näin päädyin vihdoin kirjan pariin.
Päämajan Kaukopartiomies kertoo jatkosodan aikaisista suomalaisista tiedustelupartioista, jotka suorittivat vaativia tehtäviä kaukana vihollisten linjojen takana. Osastojen jäsenet valittiin vapaaehtoisista hakijoista, ja heidän oli täytettävä tiukat fyysiset ja psyykkiset vaatimukset. Sotilasuran pituudella tai sotilasarvoilla ei näissä porukoissa ollut juuri merkitystä, vaan mukaan haluttiin vain kykeneväisimmät sotilaat, oli taistelija sitten korpraali tai luutnantti.
Berghäll käy kaukopartioiden historiaa ja tapahtumia läpi lietolaisten Karl Norrgårdin silmin. Norrgård oli vuosia mukana Osasto Kuismasessa, joka suoritti lukuisia, jopa viikkoja kestäviä tiedustelu- ja tuhoamisretkiä Karjalan korpiin vihollisen selustaan.
Kirjailija Berghäll on tehnyt ansiokasta, vuosia kestävää taustatyötä kirjaansa varten. Pääpaino tiedonkeruussa on ollut Norrgårdin haastatteluissa, sillä iso osa kaukopartioita koskevista asiakirjoista tuhottiin sotien jälkeen, toiminnan salamyhkäisen luonteen vuoksi. Kuvamateriaalia on saatu ryhmiin kuuluvien sotilaiden omista arkistoista, ja ne antavat hienolla tavalla konkreettiset kasvot ja puitteet tarinoille, seikkailuille ja henkilöille.
Kirja on hirvittävän mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava. Välillä on vielä pakko lukea muutama sivu eteenpäin, jotta selviää, miten partio tällä kertaa selviää pinteestä ehjin nahoin ”kotiin”. Kirjan kerronta on niin mukaansa tempaavaa, että välillä unohtaa lukevansa varsinaisesti tietokirjaa. Ja tasaisin väliaijoin pitää muistutella itselleen hämmästellen, että nämä asiat ovat tapahtuneet kirjan henkilöille ihan oikeasti.
Päämajan Kaukopartiomies on inspiroiva. Se on kirja saumattomasta toveruudesta, luottamuksesta ja yhdessä tekemisestä. Se kertoo rohkeista miehistä, jota olivat valmiita uhraamaan itsensä isänmaan asian eteen. Varmasti miehiä ajoi eteenpäin myös aito seikkailunhalu ja jännittävien kokemusten hakeminen. Olihan suurin osa näistäkin miehistä vain vähän yli parikymppisiä.
Inspiroiva se on myös henkilökohtaisella tavalla. Tätä lukiessa sitä ymmärsi, kuinka huonossa kunnossa sitä onkaan. Kuinka monta päivää (tai tuntia) sitä olisi itse selvinnyt vastaavissa olosuhteissa? En kauan, joten pakko oli ottaa itseään niskasta kiinni. Ja siispä kirjaa lukiessa, sain pitkästä aikaa jonkinlaisen aktiivisen liikuntaharrastuksen käyntiin, ja takana onkin nyt muutama kaukopartiohenkinen juoksulenkki ja salilla rääkkääminen. Hyvä kirja vaikuttaa parhaimmillaan kokonaisvaltaisesti, ja nyt kävi juuri niin.
Patrik Berghäll toimii myös sissi- ja tiedustelijakouluttajana reserviläisten parissa. Satuinkin kerran kuin sattumalta miehen järjestämälle sissikurssille, jossa sotilaskoulutksen lisäksi parasta antia olivat ehdottomasti myös kirjailijan kertomat kaukopartiotarinat. Ne toivat silloin koulutukseen hienon lisämausteen, ja nyt pääsin perehtymään aiheeseen vielä syvemmin
Hieno teos hienolla tavalla kirjoitettuna. Hattu päästä kaukopartioille, hattu päästä Patrik Berghällille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)