”Risto, miksi vi***ssa sinun pitää työntää nenäsi joka paikkaan”

Kun kysyy keneltä tahansa suomalaiselta Nokiasta, niin kaikilla on yrityksestä jonkinlainen mielipide. Todennäköisesti suurimmalla osalla näkemykset liittyvät sen huikeaan tarinaan maailman johtavasta matkapuhelinvalmistajasta suureen tuhoon ja koko matkapuhelinliiketoiminnan loppumiseen.

Tarina kirpaisee monia, sillä Nokian ilmiömäinen nousu maailman ykkösbrändiksi matkapuhelinmarkkinoilla olivat omalla uskoa luovalla esimerkillään nostamassa Suomea 90-luvun rankasta lamasta. Samalla tavalla kuin jääkiekon ensimmäisen maailmanmestaruuden on sanottu nostaneen suomalaisten itsetuntoa, niin Nokian innovatiivisuus ja voittamattomuus alallaan tekivät varmuudella meille kansakuntana samaa.

Ehkäpä juuri tämän henkilökohtaisen suhteen takia monelle ”Nokian tuho” oli niin tiukka paikka, ja jopa loukkaus. Itseasiassa suomalaisille Nokia on mielikuvissa niin vahvasti matkapuhelinyritys, että monen mielissä yritys tuhoutui, vaikka kyseessä oli vain yksi, sinänsä merkittävä vaihe Nokian yli satavuotisessa historiassa. Yritys porskuttaa edelleen ja on itseasiassa omistajajilleen varsin kannattavassa tuloskunnossa.

Risto Siilasmaan Paranoidi Optimisti on mielenkiintoinen sekoitus Nokian matkapuhelinliiketoiminnan viimeisten vuosien historiaa, johtamisoppeja sekä käytännön caseja yrityksen strategiatyöskentelystä. Lisäksi kirja tarjoaa katsauksen talousuutisista tuttujen tapahtumien ja niihin liittyvien henkilöiden sekä päätösten taustoista. Kaikki tämä yhdistettynä Siilasmaan tarinankerrontaan, on Paranoidi Optimisti helppolukuinen ja ymmärrettävä jokaiselle, jota yrityksen johtaminen tai Nokian yrityshistoria kiinnostaa.

Itselleni suurin anti ja ahaa-elämykset tulivat kirjan hallitustyöskentelyyn liittyvistä osuuksista. Yleensä saamme lukea vain yksittäisten toimitusjohtajien tai startup-yrittäjien tarinoita ja heidän johtamismetodeistaan. Omistajan tahtotilaa ja pitkän tähtäimen strategista työskentelyä ohjaavia hallituksia nostetaan harvoin esille. Nyt nostetaan ja se on todella mielenkiintoista! Niin mielenkiintoista, että hallitustyöskentely rupesi kiinnostamaan itseänikin toden teolla. Saa siis soitella, jos hallituspaikkoja on tarjolla. ;)

Kirjan nimi, Paranoidi Optimisti, kertoo Siilasmaan johtamisfilosofiasta. Hänen mukaansa (yrityksen) asioihin tulee suhtautua optimistisesti, mutta paranoidisesti. Ja paranoialla tarkoitetaan tässä tapauksessa kaikkien mahdollisten, huonojenkin vaihtoehtojen kartoittamista. Siilasmaan hallitus työskentelee ns skenaariotyöskentelyn metodilla, jossa jokainen päätös taustoitetaan tutkimalla kaikki sen mahdollisesti aiheuttamat lopputulokset. Näin yritystä ei päästä yllättämään housut kintuissa, vaan jokaisen päätöksen taustalla on monipuolinen vaihtoehtojen tutkailu.

Siilasmaan tyyli yrityksen johdossa (hallituksen jäsenenä, hallituksen puheenjohtajana ja myöhemmin vielä toimitusjohtajana) erosi isosti legendaarisen Jorma Ollilan johtamistyylistä. Kun Ollila halusi pysyä tiukasti kiinni protokollassa ja piti hallituksen kaukana operatiivisesta toiminnasta, halusi Siilasmaa hallituksen olevan todella hyvin kartalla yrityksen eri osien toiminnasta..

Tämä perustavanlaatuinen ero miesten välillä aiheutti törmäyksiä ja niistä kerrotaan kirjan sivuilla avoimesti. Itseasiassa nämä Jorma Ollilan lausahdukset herättivät mediassa kirjan julkaisun jälkeen ne suurimmat jutut, jättäen huippumielenkiintoisen muun sisällön turhaan varjoonsa. Kyseessä kun ei kuitenkaan ole mikään skandaalipaljastusteos, vaan erinomainen, elämänkertamainen opas yrityksen johtamiseen ja hallitustyöskentelyyn. Toisaalta, nappasinpa itsekin Ollilan jyrähtämisen tämän tekstin otsikoksi.

Tämän kirjan nautiskelin äänikirjana. Äänikirjasta formaattina enemmän edellisessä postauksrssa. Joka tapauksessa, formaatista riippumatta vahva suositus.

Ensimmäistä kertaa äänikirjallisuutta

Jossain vaiheessa huomasin, että niitä kuuntelivat kaikki. Jopa tuttavani, joita en ollut koskaan pitänyt minkäänlaisina kirjaihmisinä, tuntuivat keskustelevan uusista ja mielenkiintoisista teoksista. Mistä oli siis kyse? No äänikirjoista tietenkin. 

Bookbeat, Storytell yms palvelut olivat minulle niminä tuttuja, ja tiesin niiden tarjoavan mahdollisuutta kuunnella tuhansia kirjoja suomeksi luettuna. Kuten monessa muussakin asiassa, olen hitaasti lämpeävä uusille tekniikoille, ja niiden tulee tuoda oikeasti paljon lisäarvoa, jotta olisin valmis muuttamaan kulutuskäyttäytymistäni (kuten esim Spotify on onnistunut kohdallani musiikin kuuntelemisessa). Sanomalehdet ja kirjat tykkään lukea paperilta, joten ajatus kirjallisuudesta kuunnellen tuntui varsin kaukaiselta ajatukselta. Mutta kun todella moni tuntui kirjoja näin kuluttavan, päätin antaa tälle ”jossain vaiheessa” mahdollisuuden.

Ja kun eteen tuli kuuden tunnin kiireetön ajomatka, päätin hyödyntää tilaisuuden. Otin kahden viikon ilmaisen tutustumisen Storytelliltä ja rupesin tutustumaan tarjontaan. Ajattelin, että ammatillinen sivistyminen kannattaa aina, joten nappasin kuunteluun kovasti kehutun Risto Siilasmaan Paranoidin Optimistin. Valinta oli mainio, ja kerron itse kirjasta seuraavassa postauksessa enemmän.

Olin aluksi hiukan skeptinen omaan keskittymiskykyyni kirjan parissa. Homma lähti kuitenkin yllättävän hyvin liikkeelle, ja jaksoin keskittyä kuuntelemiseen syvällisesti. Todennäköisesti helppo ja rauhallinen maantie auttoi tässä (Itseasiassa tällä hetkellä on menossa toinen äänikirjani, mutta kuuntelen sitä kaupunkiliikenteessä, ja huomaan keskittymisen olevan hankalampaa). Voisin kuvitella, että seesteinen huilailu rantatuolissa tai vaikkapa lentokoneessa istuskelu voisivat luoda vielä syvemmän ”lukukokemuksen”.

Muutaman kerran havahduin ja tajusin miettiväni jotain ihan muuta kuin kirjaa. Tietokirjallisuudessa kärryiltä ei putoa niin helposti kuin kaunokirjallisuudessa, joten tämä ei varsinaisesti haitannut. Muutaman kerran halusin kuunnella uudelleen, mitä tekstissä aikaisemmassa kohdassa  oikein sanottiinkaan. Tässä perinteinen kirja on muuten huomattavasti parempi: aina voi silmäillä tekstiä taaksepäin ja palata helposti askarruttamaan jääneeseen kohtaan. Äänikirjassa tämä on mahdotonta, ja oikea kohta pitää vain koittaa arvioida.

Perinteinen kirja vie voiton myös rakenteen hahmottamisessa: äänikirjassa ei voi tietää, mikä on aiheen pääotsikko, väliotsikko tai mikä on leipätekstiä ja mikä otsikon jälkeen olevaa ingressiä. Tämä haaste korostuu etenkin tietokirjoissa. Jos kirja pitäisi sisäistää opiskelua tai tenttiä varten, tämä olisi todella iso hankaluus. 

Sain kirjan kuunneltua ja olin positiivisesti yllättynyt. Ennenkaikkea olin iloinen siitä, että oma keskittymiskyky riitti nykyisen multitasking-meiningin lomassa suoriutumaan yli kymmenen tunnin suorituksesta. Kuuntelin nyt normaalinopeudella, mutta seuraavaksi voisi koittaa vaikkapa 1.5 kertaisella vauhdilla, niin saisi kirjoja ahmittua vielä ripeämmin (suoritusyhteiskunta jne).

Jos istun rauhassa sohvalla ja haluan lukea kirjaa, teen sen edelleen perinteisin menetelmin. Mutta arjen hukkahetket, kuten auton ratissa istuminen tai vaikka kauppaan kävely (ja toki lenkkeily) saavat varmasti äänikirjoista itselläni täydennystä.

Mainio formaatti, suosittelen!

Kommandotestit takana, miten miehen kävi?

Minustako Royal Marines Commando? Ei tullut, mutta rankka testiviikonloppu omien tavoitteiden mukaisesti ja ennenkaikkea ehjin nahoin läpi.

RMC Taisteluluntotestiviikonloppu oli juuri niin rankka kuin mainospuheet antoivat ymmärtää. Molempina päivinä vedetty 20km marssi ja sen kylkeen ensimmäisen päivän lihaskuntotestiosuus sekä kakkospäivän soveltavat suoritteet erottelivat kyllä tehokkaasti jyvät akanoista. Kuusi osallistujaa noin kolmekymmenpäisestä joukkiosta keräsi riittävän/hyväksytyn määrän pisteitä, eli mistään läpihuutojutusta ei todellakan ollut kyse. Osalla suoritus jäi kesken jo ensimmäisen marssin aikana, ja toinen marssi pudotti porukkaa rivistä lisää. 

Miten sitten allekirjoittaneella? Positiivisena asiana se, että molemmat marssit menivät sallituissa aikamääreissä läpi. Lihaskuntotesti meni odotetusti, eli sieltä ei kauheasti pisteitä ropissut. En kuitenkaan ollut aivan viimeinen ja sain kuin sainkin sen yhden myötäoteleuan vedettyä. Viivajuoksut ja jerrykannut ok, mutta palomieskannossa en päässyt suunniteltua matkaa. 

Tästä on hyvä jatkaa. Nyt tietää konkreettisesti missä pitää kehittyä, jotta ensi vuonna voi koittaa parantaa kaikissa kategorioissa. RMC kuntotesti mittaa (taistelu)kuntoa niin kokonaisvaltaisesti, että kaikenlainen monipuolinen treeni valmistaa siihen hyvin.

Huipputesti, huippujärjestelyt ja huippuporukka. Jos ehjänä vaan pysytään, niin nähdään Dragsvikissa 9-11.10.2020.

Aivoista kansankielellä - ja kiinnostavasti

Joskus tekee hyvää lukea "jotain ihan muuta". Eli kirjallisuutta, joka on itselle täysin vierasta. Kiitos työnantajani tarjoamien koulutusten, luin Minna Huotilaisen ja Leeni Peltosen mainion Tunne Aivosi-teoksen. Tätä kirjaa en todellakaan itse olisi valinnut, joten olen iloinen, että joku toinen teki valinnan puolestani.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo ihmisen aivoista ja niiden anatomiasta, toiminnasta, hoitamisesta sekä kehittymisestä. Kaikki tämä kerrotaan helposti omaksuttavalla tavalla, sopivasti teoriaa ja vankkaa tutkimustietoa sekaan viljellen. Tarjolla on lukuisia käytännön esimerkkejä ja tieteellistä tutkimusta eri asioista, jotka vaikuttavat aivojen (ja sitä kautta koko ihmisen) hyvinvointiin. Kirjoittajien ammatillinen tausta (Huotilainen on aivotutkija, Peltonen toimittaja/tietokirjailija) yhdistyy hienosti mukaansa tempaavaksi ja nopealukuiseksi tekstiksi, joka myös sivistää lukijaansa.

"Peset ja ehkä rasvaat käsiäsi tämän tästä. Aivoille voi tehdä samantapaista huoltoa, ja tämä kirja kertoo, miten se tapahtuu" sanotaan jo alkusanoissa. Ja niin se todella tekee. Musiikki, liikunta, lepo, stressittömyys, ruokavalio, sosiaalisuus ja jopa korttipelit. Kaikki hyvältä ja kivalta tuntuva hoivaa lähtökohtaisesti myös aivoja.

Lisäksi tykkäsin kirjassa vastaan tulevista kiteytyksistä ja lausahduksista. Esimerkiksi kommentti itsensä johtamisesta kertovassa kappaleessa oli nerokas: "Koko yhteiskuntamme perustuu siihen, että aikuiset ihmiset osaavat säädellä impulssejaan." Yksinkertaista, kaunista.

Jokainen joka haluaa elää pidempään, terveellisemmin ja onnellisemmin. Lue tämä teos ja ota oppeja mukaan arkeesi, niin minäkin aion.

2kk:n väliaikatsekkaus

Kerroin aikaisemmin, että lokakuun lopulla on tarkoitus osallistua Brittiarmeijan commandojen raakaan, kolmipäiväiseen taistelukuntotestiin. Kerroin myös julkiset tavoitteet treenaamisen, painon ja vyötärönympäryksen osalta. Nyt 2kk myöhemmin lienee välitarkastelun aika.

Aloitin projektin 1.6. Kesä on haasteellista aikaa, kun esimerkiksi omat kesälomani tuli vietettyä tien päällä erilaisissa lomakohteissa ja kesämökillä. En antanut tämän lannistaa ja olla tekosyynä, vaan koitin tehdä jotain aktiviteettiä mahdollisuuksien mukaan. Eli vaikka esimerkiksi suunnitellut kuntosalikäynnit jäivät vähiin, koitin käydä kuitenkin juoksemassa ja kesämökillä soutelin jonkun verran soutuveneellä. Ja mökkielämä luo mahdollisuudet kaikenlaiseen ”luomukuntoiluun”, joissa lihakset työskentelevät ja sykekin pysyy hyvällä tasolla. Esimerkiksi armoton saunapuiden pilkkominen ja roudailu.

Ruokavalioon olen koittanut kiinnittää erityishuomiota, sillä pelkällä liikunnalla paino ei minulla putoa. Ja painoa pitää saada alas, jotta voisin edes kuvitella saavani vedettyä muutaman leuan kuntotestissä. Skippasin mahdollisuuksien mukaan kaiken sokeripitoisen (muutaman kerran kyllä lipsui), kiinnitin enemmän huomiota annoskokoihin, ja pyrin vähentämään turhaa iltanapostelua. Näissäkin on vielä paljon oppimista ja itsekurissa kehittämistä. Mutta juuri sen takia itselle sopii jonkun konkreettisen tavoitteen jahtaaminen, jota voi koittaa pitää mielessään kun meinaa sortua ostamaan kaupasta sitä palkitsevaa suklaalevyä.

Ja niin ne lukemat: tänään aamulla vaaka näytti 87,9kg ja mittanauha vyötärölle 103,5cm. Kiloja on lähtenyt siis vajaa kolme, samoin senttejä vyötäröltä. Moni sanoo, että ensimmäiset lähtevät kilot ovat nesteitä ja sentit vähentynyttä turvotusta. Hyvinkin mahdollista, siksi treeni jatkuu.. 2,5 kuukautta aikaa maaliin..

Jumalaiset muurinpohjapinaattiletut

Tykkään tehdä todella paljon erilaisia ruokia ja herkkuja muurinpohjapannulla. Tässä yksi suosikkireseptejäni herkullisiin ja terveellisiin pinaattilettuihin. Tällä ohjeella onnistut varmasti!

Varoitus: jos teet tätä kerran, joudut tekemään näitä todella usein..

4 munaa

8 dl täysmaitoa

2 dl vichyä

6 dl vehnäjauhoja

1 tl suolaa

100g tuoretta pinaattia pieneksi silputtuna

2 rkl oliiviöljyä

Riko munat, lisää maito, vichy, suola ja öljy. Sekoita kunnolla. Sitten jauho huolellisesti ja hitaasti, kunnolla sekoittaen. Aivan lopuksi silputtu pinaatti. Anna taikinan turvota huoneenlämmössä noin 15-20 minuuttia. 

Paistamiseen reilusti voita. Pinaatin määrää voi halutessaan lisätä, itse tykkään tästä määrästä. Näin letut näyttävät vielä hiukan ”oikeilta” letuilta.

Muurikka pitää olla todella kuuma. Sitten puolukkahillot pöytään ja syömään. 

P.S Pinaattilettujen väliin sopii jumalaisen hyvin sinihomejuusto. Kokeile ja hämmästy!

Lettumagiikkaa Observatorion varjossa

Lettuja gorgonzola-mansikalla, kuttucheddar-kirsikalla, burattajuusto-tomaatilla vai kenties sitruuna-sokerilla? Jäätelöäkin saa sekaan. Ja lettutaikinan maustettuna vahvalla IPA-oluella, jonka humala tuo lettuun yllätyksellisen lisätwistin.

Herkullista on, kuten arvata saattaa. Täytevaihtoehdot vaihtelevat, mutta jotain vastaavaa kivaa on aina tarjolla.

Kyseessä on Lätty Helsinki -niminen kesäkahvila. Paikka sijaitsee idyllisellä ja rauhallisella Ullanlinnan Tähtitorninmäellä. Tarkemmin C.L Engelin piirtämän Helsingin Yliopiston vanhan observatorion sisäpihalla. Puitteet ovat täydelliset kesäiseen rauhalliseen kahvittelu/crepes-hetkeen. Lisämausteena ja tunnelman viimeistelijänä ranskalainen, leppoisa chansonmusiikki.

Lätty toimi aikaisemmin Punavuoressa Fredrikintorilla, mutta on nyt ensimmäistä kesää tässä huippuidyllisessä paikassa. Väitän, että observatorion sisäpiha on monelle kantahelsinkiläisellekin täysin uusi paikka. 

Käykää hyvät ihmiset kokeilemassa, niin paikka löytyy tuolta myös kesällä 2020. Vahva suositus!

Hotelli-idylliä Naantalissa

Mistä on idylliset hotellit tehty? 

Ystävällisyydestä, kiireettömistä aamuista, nostalgisesta lattioiden narinasta, siisteydestä, sielukkuudesta, lasten helkkyvästä naurusta, kukkalakanoista, intohimosta, ilosta, puutalokaupungin tunnelmasta, tunteen palosta, luottamuksesta ja Naantalin auringosta.

Viimeisintä kohtaa lukuunottamatta, onnistui Naantalin vahassakaupungissa sijaitseva Hotel Palo toteuttamaan kaikki yllämainitut yhden yön kestäneellä minilomallamme. Ja nuo ominaisuudet (jotka bongasin Palon mainosesitteestä) kun löytyvät, ollaan aika lähellä sitä optimia, mitä itse hotelliyöpymisiltäni kaipaan.

Palo on 14 huonetta sisältävä pikkuhotelli, joka on onnistuneesti remontoitu vanhaan, 1940-luvulla valmistuneeseen puiseen vuokra”kerrostaloon”. Hotellissa on onnistuttu säästämään täydellisesti vanha, hidas puutalokaupungin henki, eikä mitään nykyisin niin huipputrendikästä mukaretroa löydy. Vanhaa on sopivasti. Palon esitteessä kerrottiin sisustuksella haetun omistajan ”lapsuuden mummolan tunnelmaa muuttamatta paikkaa kuutenkaan museoksi”. Tämä on onnistunut täydellisesti.

Idylliä täydentää talon piha/puutarha, jossa voisi kuvitella viettävänsä leppoisaa mietiskelyhetkeä vaikkapa hyvän kirjan parissa. Kirjoja muuten löytyy lainattavaksi iso määrä hotellin alakerrasta, joka on vastaanottoineen ja aamiaishuoneineen remontoitu talon asukkaiden vanhoihin perunakellari- ja pesutiloihin.

Talon ja Naantalin historiaa pääsee tunnelmoimaan myös lukuisilla hotellin seinillä roikkuvilla valokuvilla, joissa kuvataan vanhaa Naantalia. Löytyy mm paikallinen kiekkosuuruus Nakki Kyyrö pelaamassa Kuparivuoren ulkojäällä lätkää, tai talon vanhan asukkaan lapsuuden kuvia Naantalin satamasta. Kuvien historiasta kertoo tarkemmin ja mielellään lisää omistaja/isäntä Jouni Kankaanpää, jonka kanssa itse sain aamiaiskahvin lomassa rupatella pidemmän aikaa. Miehen itsensä mukaan tarinaa Naantalista ja talon historiasta on vaikea lopettaa, jos joku sattuu olemaan kiinnostunut.

Aamiainen jatkaa onnistuneesti samaa idyllistä meininkiä. Sortimentti ei ole kovin laaja, mutta eipä massiivinen buffet toisaalta munmolatunnelmaan sopisikaan. Erityispisteet yhdelle herkullisimmista kaurapuuroista jota olen koskaan maistanut.

Jos (ja kun) vierailet Naantalissa, yövy ehdottomastI Palossa! Kaupungissa on paljon nähtävää ja tehtävää, ja Palo toimii myös mainiona tukikohtana vaikka aluetta polkupyörällä koluavalle.

Luiro, Susi ja muut sissit tulimarssilla

Näin kesäloman kunniaksi heittäydyin itselleni uuden genren äärelle: nimittäin fiktiivisen sotakirjallisuuden. Vaikka sotahistoria, maanpuolustus ja reserviläishommat ovatkin lähellä sydäntä, niin jostain syystä tätä lajityyppiä ei ole tullut aikaisemmin kulutettua. No, joka tapauksessa, luin Esa Sirénin mainion Sissien Tulimarssin ja tykästyin kovasti.

Toki näin yhden kirjan kokemuksella on mahdotonta sanoa, onko hyvä ja tyytyväinen lukemisen jälkeinen fiilis itse kirjallisuusgenren vai kirjailijan onnistumisen syytä. Sirén on nimittäin kirjoittanut todella jännittävän, mukaansatempaavan ja realistisen oloisen kirjan. Historialliset faktat ovat kunnossa, ajankuvaus onnistuu, ja kuvitteelliset tapahtumapaikat Vienan Karjalassa sijoittuvat loogisesti kerrontaan.

Kirja kertoo sekalaisen sissiporukan reissusta vihollisen linjojen takana, Murmannin radan seuduilla eräänä jatkosodan syksynä. Kuten asiaan kuuluu, reissussa kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan, ja lukija saa seurata porukan vauhdikkaita seikkailuita kohti kotia. Vaikea reissu ja aina yhden ongelman selvitettyään, kohtaa joukkio taas mitä yllättävänpiä haasteita. Osa tapahtumista lienee varmuudella tapahtunut ihan oikeastikin, osa taas lienee Sirénin vilkkaan mielikuvituksen ansiota.

Jonkun sortin ”päähenkilönä” toimii lappilainen pioneerikersantti Antero Susi, vaikka tarinaa ei varsinaisesti kerrotakaan kirjan alkua lukuunottamatta hänen kauttaan. Toinen oleellinen henkilö on luutnantti Luiro, joka ansiokkaasti johtaa joukkiotaan pitkin Vienan korpia, vanjan jatkuvan piinaamisen alla. Muistakin henkilöistä piisaa tarinaa, mutta ainakin itselläni ei rittänyt keskittymiskyky hahmottamaan, kuka nyt oikein oli kukakin. Toisaalta se ei haittaa kirjasta nauttimista mitenkään.

Olen lukenut viime aikoina pari toisen maailmansodan kaukopartioihin liittyvää kirjaa. Niihin kirjan tarinaa peilaten, on Sirén tehnyt ansiokkaan taustatyön ja onnistuu pitämään kirjan tapahtumat realistisena. Tämä on itselleni erittäin tärkeää, ja vaikka Sissien Tulimarssi fiktiota onkin, onnistuu se toimimaan myös jonkinlaisena historiallisena kuvauksena siitä, mitä kaikkea sissien arkeen sotavuosien varrella kuului.

Mainio kirja, ja kirjailijan teoksia löytyy varmuudella jatkossakin lomalaukusta.

Stadin paras burger

Väitän: Helsingin kulinaristinen, piilotettu helmi löytyy Kalasatamasta. Tarkemmin sanottuna Tukkutorin alueelta, Vanhan Talvitien varrella sijaitsevan lihakauppa Lihakonttorin uumenista. 

Kyseessä on Wesq’s BBQ & Sausage, joka aloitti vuonna 2016 ensin raakamakkaroiden ja barbeque-lihojen valmistajana, ja tammikuusta 2018 myöskin nykyisessä sijainnissaan lounaspaikkana. 

Itse bongasin paikan aivan sattumalta muutama kuukausi sitten ohi dallaillessani. Kävin kokeilemassa listalta löytyvää burger-lounasta ja olin täysin myyty. Nyt olen lounastanut Wesqulla noin kerran viikossa ja aina aterian jälkeen joutuu hämmästelemään samaa: miten joku saa ”tavallisesta” hampurilaisesta niin järjettömän hyvää? Pihvi on heittämällä parasta mitä koskaan purilaisten välissä olen maistanut. Lisäksi omatekoiset sämpylät, tuoreet raaka-aineet ja rehellinen twisti ilman mitään turhaa kikkailua. Toimii. Hintaa aterialle jää alle kympin (ranskalaisilla tai taivaallisen hyvällä coleslawilla). 

Lista on syöty läpi ja seuraavaa kierrosta mennään. Muutaman kaverin olen myös houkutellut mukaani ja heistäkin on tullut Wesq’s uskovaisia. Itseasiassa niin lienee toiminut moni muukin, sillä väkeä on kerta kerralta enemmän.Vielä kerkeää, ennenkuin alueen hipsterit löytävät mestan. Toisaalta näin erinomaisille tuotteille suon mielelläni myös taloudellista menestystä. Silläkin uhalla, että kantapöytäni ikkunan äärellä on varattu..

Mestasta saa toki muutakin (makkaroita, pastramileipiä, kebabia), mutta ajattelin kokeilla näitä vasta, kun kyllästyn burgereihin. Eli en ihan hetkeen.

Minustako Royal Marines Commando?

Hmm.. Olen n 40v, rapakunnossa ja ylipainoinen. Ja veri vetää brittien arvostettuun ja vaativaan erikoisjoukkoon, Royal Marine Commandosiin?

No ei. Mutta syksyllä olisi tilaisuus päästä kokeilemaan rajojaan ja omaa kuntotasoaan monipuolisesti kyseisen yksikön kuntotestissä. Maanpuolustuskoulutusyhdistys nimittäin järjestää lokakuussa mahdollisuuden suorittaa RMC taistelukuntotesti, jonka läpäisy vaaditaan, mikäli haluisi päästä mukaan tuohon arvostettuun eliittiporukkaan.

Kaksipäiväinen kuntotesti koostuu seuraavista osa-alueista:

1. päivä: Leuanveto, vatsalihakset, punnerukset ja viivajuoksu, jotka tehdään äänimerkin tahdissa.

Marssi 20 km 31 kg varusteet. Vähimmäisaika 3 h 25 min. Enimmäisaika 3 h 30 min

2. päivä: Marssi 20 km 25kg varusteet. Vähimmäisaika 2 h 55 min. Enimmäasaika 3h.

Marssilta suoraan omankokoinen henkilö taisteluvarustuksessa palomieskannossa 100 m 45 sek, 2 x 20 litran jerrykannut pudottamatta 150 m ilman aikarajaa. Lisäksi viivajuoksu 25m 5 kertaa pudottautuen maihin viivojen takana max 56 sekuntia.

Erittäin raaka setti siis luvassa. Tällä hetkellä olen sellaisessa kunnossa, että keskeytys ensimmäisenä päivänä on tosiasia. Nyt siis pitää aloittaa armoton harjoittelu, jotta pääsen testin edes joten kuten ehjinnahoin läpi. Commando-tasolle ei ole tarvetta, mutta jonkinlainen tyydyttävä -arvosana olisi kyllä todella palkitseva.

Nyt tavoite on julkisesti asetettu. Kuntoa ja voimaa lähdetään hakemaan, samalla pitäisi pudottaa painoa 6-7kg ja vyötärönympäriltä 10cm. Tämä olisi ylipäätään terveellistä, mutta kevyempi kuorma autta tietenkin myös testissä. Tänään aamulla 90,7kg ja 106,5cm. Matka on pitkä.

Etelä-Karjalan Sotilasmarssi - Finisher

Viikon se kesti. Nimittäin toipuminen viime lauantaisesta Etelä-Karjalan Sotilasmarssista. Tänään heräsin ensimmäistä kertaa rääkin jälkeen ilman kipuja, kolotuksia ja kankeutta. Raaka sessio, ja tässä hiukan pohdiskelua miten näin pääsi käymään ja mitä mahdollisesti ensi vuonna pitäisi tehdä toisin.

Etelä-Karjalan Sotilasmarssi eli EKS järjestetään vuosittain Lappeenrannan Joutsenossa. Tarjolla on maastosarja, jossa vuorokauden sisään edetään 50-70km samalla suorittaen sotilaallisia rastitehtäviä, sekä maantiesarja, jossa yksinkertaisesti marssitaan 50km kauniin luonnon ja maaseudun rauhassa. Itse osallistuin maantiesarjaan, jonka sain kuin sainkin suoritettua sallitun maksimiajan, 12h puitteissa.

Maantiesarjassa siis kävellään ennalta määrätty reitti mahdollisimman nopeasti. Kovimmat painavat tämän pienellä hölkällä käsittämättömän koviin 6-7h aikoihin. Itsellä oli tavoitteena saada ylläpidettyä n 5km/h vauhtia, ja siinä aika kivasti onnistuinkin. Vaatimuksena marssilla on 10kg painoinen reppu, johon ei lasketa mukana kannettavia eväitä tai vettä. Eli lähtiessä repun paino optimaalisimmillaankin lienee siellä 14-15kg kieppeillä. Vesitäydennystä saa matkan varrella kerran, puolivälissä. Eli vettä pitää raahata mukana vähintään 25km tarpeisiin.

Alku meni mukavasti ja juttu partiokavereiden kanssa lensi. Kulku oli helppoa ja muutaman pienen 5min tauon saattelemana oltiinkin jo puolivälissä. Siinä vaiheessa vielä nauratti. Mutta sitten alkoi alamäki (enkä puhu nyt maastonmuodoista, vaan henkisestä ja fyysisestä). Taakka painoi, vauhti hiipui, jalkoja, olkapäitä ja alaselkää särki (tai sattui!). Oli ahdistavaa ajatella, että tätä olis vielä n 5h luvassa. Synkimmät kilometrit osuivat 25-30 välille. Silloin kadutti aika monta kertaa marssille lähtö, ja ennenkaikkea se, että treenaaminen oli jäänyt niin vähille. 

Särkylääkkeiden voimalla olo koheni hiukan ja viimeisellä 10km:lla helpotti myös henkisesti. Maali lähestyi ja siinä vaiheessa jo tiesi, että maaliin tullaan myös pääsemään. Ja olihan se maaliviivan ylittäminen huikean hienoa, ja sankarihevin soidessa taustalla partio saatiin ilmoitettu maaliin. Palkinnoksi saatu kangasmerkki marssin suorittamisesta maistui törkeän hyvältä.

No mitä tästä opin? Tässä ranskalaisin viivoin joitain huomioita:

- varusteet toimivat hyvin. Varustelekasta hankin Bundeswehrin ylijäämämaiharit ja repun. Laadukasta, jämäkkää saksalaista tekoa. Ei rakon rakkoa jaloissa ja reppukaan ei painanut niin pahasti kuin alunperin pelkäsin. Sukat klassisesti 2xpäällekkäin. Toimi. Ensi kerralla rittää vähemmän kerroksia, sillä lämpö nousee kyllä. Turhaan tuli raahattua repussa päällystakkia ylimääräisenä taakkana.

- Lidlin Sportyfeel energiageelejä tuli vedettyä matkan aikana n 20kpl. Todella toimivaa, ja antoi matkan varrella tarvittavaa energiaa ja suoloja. Lisäksi nämä ovat todella edullisia verrattuna muihin vastaaviin tuotteisiin, suosittelen.

- muina eväinä toimi pari proteiinipatukkaa, banaaneita, sekä muutama maapähkinävoilla höystetty ruisleipä. Yllättävän vähällä kiinteällä sitä noinkin raa’an päivän pärjää.

- harjoittelun vähäisyys.. aikatauluista johtuen en kerennyt marssimaan tarpeeksi. 4-5 harjoitusmarssia 1-2h pituudella on todella vähän. Jonkun verran oli toki juoksua taustalla, mutta sotilaallinen marssiminen on kuitenkin täysin eri asia. Eli ensi vuotta silmällä pitäen tarvitaan pitkäkestoisia ja -mittaisia treenikilometrejä reilusti pohjalle. Lisäksi kuntosalia, sillä huomasin surkean lihaskunnon viimeistään puolenvälin kauhunhetkissä. Karmivat seuraavat päivät ja täysi toimintakyvyttömyys marssin jälkeen kertovat myös karua kieltään surkeasta valmistautumisesta. ”Oikeassa” tilanteessa vastaavan marssin jälkeen pitäisi ehkä kyetä taistelemaan asein tunteja, ellei vuorokausia. Särkylääkkeen voimin lepäävä sotilas korsunperukoilla ei ole tarpeellinen sotilas. Siispä lisää treeniä.

Kaikinpuolin huikea kokemus. Toivottavasti saan tästä buustia kuntoiluun ja elämäntapamuutokseen. Ainakin tiedän mitä pitää tehdä toisin, jotta ensi vuonna pääsee leikiten alle 10h aikaan...

Abdullah analyysissä

Vietin jokin aikaa sitten kolme vuorokautta piuhoihin kytkettynä, sillä minulle tarjoutui mahdollisuus päästä mukaan työnantajani tarjoamaan First Beat hyvinvointimittaukseen. 72h mittausjakson tuloksena sain tarkan ja henkilökohtaisen analyysin sykkeestä, palautumisesta, unenlaadusta sekä stressitason vaihteluista, ja tulokset käytiin vielä läpi ”valmentajan” kanssa. Mielenkiintoista ja ennenkaikkea silmiä avaavaa.

Tulokset olivat osittain karua nähtävää. Omat päiväni ovat tällä hetkellä todella intensiivisiä ja tiukkaa suorittamista. Heräämisen jälkeen puoli litraa kahvia naamariin, aamutoimien jälkeen lapsia päiväkotiin, duuniin, tehokkaasti duunia, hakemaan lapsia, kotitöitä, iltatoimia yms näiden kaikkien yhteyteen liittyvää hässäkkää. Tähän melkein 10 kupillista kahvia kylkeen ja rikkonaiset ja lyhyet yöunet päälle. Kun tämä toistuu vuorokaudesta toiseen, näyttivät hyvinvointimittauksen mittarit myös ”punaista”. Analyysin perusteella palauttavia jaksoja on liian vähän, unenlaatu heikkoa ja tätä kautta myöskin kuntoilusta tai terveellisten elämäntapojen huolehtimisesta tulee haasteellista.

Sinänsä tulos ei yllättänyt, sillä huomaan kyllä uupumisen ja stressin tason pitkin viikkoa. Kunnollisesta rentoutumisesta on liian paljon aikaa ja en edes muista milloin olisin voinut nukkua niin pitkään kuin huvittaa. Ns ruuhkavuodet näyttävät ja tuntuvat ilmeisesti tältä.

Tärkeää oli kuitenkin nähdä omat tuntemukset myös faktana. Tämä auttaa toivon mukaan ohjaamaan omaa toimintaa järkevämpään ja terveellisempään elämään. Olisi nimittäin kiva elellä terveenä vielä kymmeniä vuosia, ja jos se tämän herätyksen myötä tulee mahdollisemmaksi, olen iloinen.

Konkreettisia toimenpiteitä? Kyllä: kahvinjuonnin vähentäminen radikaalisti. Sitä kautta pitäisi saada unenlaatua parannettua, ja turhaan stressitasoa kuormittavaa arkea seesteisemmäksi. Lisäksi valmentaja suositteli rentouttavien hetkien lisäämistä arjen keskelle. Joogaa kenties? Ainakin älypuhelimen räpläämistä pitää vähentää, ja vaihtaa nekin hetket vaikka lehtien selailuun.

Katsotaan mitä ja millä aikataululla saadaan aikaiseksi. Lähtötaso on nyt määritetty, ja tästä alkaa toivottavasti seesteisempi ja stressivapaampi elämänvaihe. Kaikkiin tekijöihin ei voi aina vaikuttaa, mutta kokeillaan nyt poissulkea ne, joihin voi.

Johtamisesta ja vähän Matti Alahuhdastakin

Esimiesasema antaa mahdollisuuden kehittää itseään työelämässä, mutta esimiesasema myös velvoittaa siihen.

Tämä Matti Alahuhdan toteamus kirjassa ”Johtajuus - kirkas suunta ja ihmisten voima” mullisti oikeastaan kaiken miten olen johtamisesta aikaisemmin ajatellut tai itse toiminut.

Olen työskennellyt esimiehenä jo vuosia, ja nauttinut sekä myös hetkittäin onnistunutkin näissä haasteellisissa tehtävissä. Matkan varrella olen tehnyt kymmeniä, jollei satoja kehittymissuunnitelmia ja -toimenpiteitä omille alaisilleni, mutta kuinka paljon olen keskittynyt omaan kehittymiseeni? Toki työnantaja on kouluttanut ja tarjonnut esimiesvalmennuksia, mutta varsinaista omatoimista kehittämistä en juurikaan ole tehnyt. Ja jos kysyt miksi en, niin en todellakaan tiedä..

Esimiestyössä kalenteri täyttyy alaisten ja mahdollisen oman esimiehen asioilla, enkä ainakaan itse ole ehtinyt tai edes ymmärtänyt pysähtyä oman kehittymiseni äärellä. Mutta luettuani Alahuhdan loistavan (ja ripeän helppolukuisen) johtamisteoksen, olen muuttunut.

Kirjan luettuani olen miettinyt päivittäin, miten pystyn kehittämään omaa johtamisosaamistani, esimiestaitojani, työkykyä yms oleellista, jotta pystyisin palvelemaan alaisiani paremmin.

Ja alaisten palvelemisesta johtamisessa on pohjimmiltaan kyse. Kirjassa Alahuhta toteaa: ”Johtajan tehtävä on johtaa. Hän on organisaation palvelija. Organisaatiokaaviossa johtajan paikka on alimpana, tukemassa kaikkia muita.” Tämä ajattelutapa on monesti unohtunut ainakin itseltä. Kun pyrkii pitämään tämän palveluntarjoajan roolin mielessään, saa varmuudella alaistensa arvostuksen ja ennnenkaikkea tulee keskityttyä oleelliseen. Esimiesroolissa on nimittäin vaarana myös takertua asioihin, jotka oikeasti kuuluisivat puhtaasti alaisten vastuulle.

Olen positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon painoarvoa Alahuhta antaa johtamisessaan ns pehmeille arvoille. Stereotyyppinen mielikuva suomalaisesta, n 60-vuotiaasta, globaalia suuryritystä liidaavasta diplomi-insinööristä on narsistinen, kovaan pelolla johtamiseen, huutamisen ja jopa ilkeyteen tukeutuva jormaollila. Kirjassaan Alahuhta kertoo mm, että ”se, miten ihmiset voivat, on aivan yhtä tärkeää kuin se, mitä he saavat aikaan. Jos henkilöstö nauttii työstään, työn tuloksista nauttivat asiakkaatkin”. Lisäksi kirjassa selviää, että Alahuhta arvostaa vapaa-aikaa, ja pyrkii pitämään lauantait ja sunnuntait vapaana työasioista. Aika rohkean pehmeää puhetta kovan luokan johtajalta.

Alahuhdan teos on kompakti ja se peilaa miehen keskeisiä ajatuksia johtamisesta vankkaan käytännön kokemukseen. Koko ajan ollaan oikean elämän esimerkkien äärellä, puhutaan sitten yrityksen strategian ja vision työstämisestä ja jalkauttamisesta tai henkilöstön kehittämisestä.

Jo etsit hienoja tieteellisiä teorioita johtamisesta, tämä kirja ei ole silloin sinulle oikea. Jos sen sijaan haluat lukea käytännönläheisen perusteoksen todistetusti huippusuorituksia johtaneen henkilön ajatuksista, saat vahvan suositukseni. Kirja avasi omat silmäni itsensä kehittämisestä, ja viime viikot ovatkin menneet aktiivisesti podcastien, kirjallisuuden, lenkkeilyn ja lepäilyn merkeissä. Kokonaisvaltaisuus à la Matti Alahuhta olkoon uusi sisäinen toimintaohjeeni.

Kuoleman porteilla

Patrik Berghällin Päämajan Kaukopartiomies oli sen verran mielenkiintoinen ja virkistävä, että päätin jatkaa samoilla pervitiineillä (vähän kaukopartiohjumooria) saman aiheen ja kirjailijan parissa. Siinä missä ensimmäinen teos paneutui Osasto Kuismasen retkiin, kertoo Kuoleman Porteilla Osasto Hartikaisen, eli ilmavoimien alaisen kaukopartion edesottamuksista.

Tarkemmin ottaen kirja paneutuu ennenkaikkea osastossa palvelleen Antti Vorhon, ja hänen johtamansa partion 56 päivää kestäneeseen, kirjan nimen mukaisesti kuoleman porteille monia kertoja johtaneen tiedustelureissun vaiheisiin. Noin puolet kirjasta kertoo Osasto Hartikaisen perustamisesta, varustamisesta yms vaiheista, puolet partion retkestä.

Vorho johti partionsa tiedusteluretkelle hakemaan tietoa vihollisen lentokoneliikenteestä. Reissu alkoi hyvin, mutta jossain vaiheessa kaikki alkoi mennä mönkään. Paluumatkalle kätketyt muonatäydennykset söi karhu, elintärkeä yhteydenpitoväline radio meni epäkuntoon, ja vihollinen oli jatkuvasti partion kintereillä. Partio taivalsi lopulta jalan omien luokse, useita satoja kilometrejä jalan ja ilman muonatäydennyksiä. Järjettömän kova fyysinen suoritus henkisellä paineella höystettynä. Kovia miehiä, sissejä.

Kuten ensimmäinenkin Berghällin kirja, myös tässä unohtaa välillä lukevansa tietokirjaa. Tai osittain kirjassa on myös fiktiivisiä lisämausteita, sillä tuskin kirjailijalla on ollut tiedossa, mitä suomalaispartiota jäljittäneet venäläiset tekivät tai ajattelivat, tai minkälaista vodkaa yömyssyksi joivat. Nämä kuvaukset on kirjoitettu kuitenkin niin mielenkiintoisesti ja todentuntuisesti, että ainakin itselläni jää tunne, että suurella todennäköisyydellä asiat ovat juuri näin menneet. Ja oli miten oli, se tärkein, eli kaukopartiomiesten tarina on saatu faktoihin perustuen dokumentoitua hienoksi teokseksi.

Uskon, että tämä kirja aukeaa vielä paremmin, jos on lukenut pohjalle kirjailijan aikaisemman kaukopartioteoksen, tai jos aihe on edes jollain tavoin tuttu. Itselle kirjat toimivat yhdessä toisiaan täydentävinä osina. Syksyllä ilmestyy Berghälliltä uusi kirja, ja odottelen mielenkiinnolla, josko pysytään vielä saman aiheen äärellä.

Inspiroiva Kaukopartiokirja

Minulla on tapana ostella mielenkiintoisia kirjoja, joita tulee vastaan niin kirppareilla, alelaareissa kuin pokkarihyllyissäkin. Yksi tällainen ”jossain vaiheessa”-lukulistalle napattu kirja oli Patrik Berghällin Päämajan Kaukopartiomies. Kirja päätyi jonon jatkoksi, sillä muka-kiireinen elämä ja turha kännykän räplääminen ovat vähentäneet lukuharrastukseen käytettävää aikaa harmillisen pieneksi.

Päätin, että vuonna 2019 haluan lukea enemmän kirjoja. Ja tarkoitan ihan oikeita kirjoja, paperilta. Siihen tarvittavan ajan ajattelin ottaa puhelimesta, eli Facebookit/Twitterit/Instagramit minimiin ja jotain konkreettista tilalle. Uskon vahvasti Jörn Donnerin ikivihreään lausahdukseen, ”lukeminen kannattaa aina”. Somessa roikkuminen sen sijaan harvemmin.

Sattumalta postilaatikosta tipahti keväälle kertausharjoituskutsu, joka sai ajatusmoodin välittömästi ”sotilaalliseksi”. Ja kas näin, muistin kirjapinossa odottavan sotahisoriallisen teoksen, jonka kaukopartiotarinat suorastaan kutsuivat tulevansa luettavaksi. Näin päädyin vihdoin kirjan pariin.

Päämajan Kaukopartiomies kertoo jatkosodan aikaisista suomalaisista tiedustelupartioista, jotka suorittivat vaativia tehtäviä kaukana vihollisten linjojen takana. Osastojen jäsenet valittiin vapaaehtoisista hakijoista, ja heidän oli täytettävä tiukat fyysiset ja psyykkiset vaatimukset. Sotilasuran pituudella tai sotilasarvoilla ei näissä porukoissa ollut juuri merkitystä, vaan mukaan haluttiin vain kykeneväisimmät sotilaat, oli taistelija sitten korpraali tai luutnantti.

Berghäll käy kaukopartioiden historiaa ja tapahtumia läpi lietolaisten Karl Norrgårdin silmin. Norrgård oli vuosia mukana Osasto Kuismasessa, joka suoritti lukuisia, jopa viikkoja kestäviä tiedustelu- ja tuhoamisretkiä Karjalan korpiin vihollisen selustaan.

Kirjailija Berghäll on tehnyt ansiokasta, vuosia kestävää taustatyötä kirjaansa varten. Pääpaino tiedonkeruussa on ollut Norrgårdin haastatteluissa, sillä iso osa kaukopartioita koskevista asiakirjoista tuhottiin sotien jälkeen, toiminnan salamyhkäisen luonteen vuoksi. Kuvamateriaalia on saatu ryhmiin kuuluvien sotilaiden omista arkistoista, ja ne antavat hienolla tavalla konkreettiset kasvot ja puitteet tarinoille, seikkailuille ja henkilöille.

Kirja on hirvittävän mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava. Välillä on vielä pakko lukea muutama sivu eteenpäin, jotta selviää, miten partio tällä kertaa selviää pinteestä ehjin nahoin ”kotiin”. Kirjan kerronta on niin mukaansa tempaavaa, että välillä unohtaa lukevansa varsinaisesti tietokirjaa. Ja tasaisin väliaijoin pitää muistutella itselleen hämmästellen, että nämä asiat ovat tapahtuneet kirjan henkilöille ihan oikeasti.

Päämajan Kaukopartiomies on inspiroiva. Se on kirja saumattomasta toveruudesta, luottamuksesta ja yhdessä tekemisestä. Se kertoo rohkeista miehistä, jota olivat valmiita uhraamaan itsensä isänmaan asian eteen. Varmasti miehiä ajoi eteenpäin myös aito seikkailunhalu ja jännittävien kokemusten hakeminen. Olihan suurin osa näistäkin miehistä vain vähän yli parikymppisiä.

Inspiroiva se on myös henkilökohtaisella tavalla. Tätä lukiessa sitä ymmärsi, kuinka huonossa kunnossa sitä onkaan. Kuinka monta päivää (tai tuntia) sitä olisi itse selvinnyt vastaavissa olosuhteissa? En kauan, joten pakko oli ottaa itseään niskasta kiinni. Ja siispä kirjaa lukiessa, sain pitkästä aikaa jonkinlaisen aktiivisen liikuntaharrastuksen käyntiin, ja takana onkin nyt muutama kaukopartiohenkinen juoksulenkki ja salilla rääkkääminen. Hyvä kirja vaikuttaa parhaimmillaan kokonaisvaltaisesti, ja nyt kävi juuri niin.

Patrik Berghäll toimii myös sissi- ja tiedustelijakouluttajana reserviläisten parissa. Satuinkin kerran kuin sattumalta miehen järjestämälle sissikurssille, jossa sotilaskoulutksen lisäksi parasta antia olivat ehdottomasti myös kirjailijan kertomat kaukopartiotarinat. Ne toivat silloin koulutukseen hienon lisämausteen, ja nyt pääsin perehtymään aiheeseen vielä syvemmin

Hieno teos hienolla tavalla kirjoitettuna. Hattu päästä kaukopartioille, hattu päästä Patrik Berghällille.